Kaksplussan verkostobloggaajat ovat olleet ahkeria haastamaan toisiaan erilaisiin blogihaasteisiin. From Oona to You -blogin Oona heitti meitä aikuisten kaverikirja -haasteella, johon nyt päätin tarttua. Olkaa hyvät! 

Nimeni on Taru. 
Jotkut tosin kusuvat minua äidiksi. Minulla ei oikeasti ole mitään kovin lennokkaita lempinimiä. 
Olen syntynyt vuonna 1989, eli olen siis mielestäni 27-vuotias. 
Lapsuudenkotini langallinen numero oli (09)8747568. 
Pienenä olin varma, että minusta tulee isona Suomen ensimmäinen naispresidentti. Että kiitos vaan Tarja Halonen. Tarjan rikottua viattoman pikkutytön unelman päätin alkaa astronautiksi, mutta niitä ei kuulemma kouluteta Suomessa ja se olisi muutenkin vaatinut jonkinnäköistä fysiikan ymmärrystä, joka minulta lähes kokonaan puuttuu. 
Mutta isona minusta tulikin kätilö(opiskelija). Enkä voisi olla onnellisempi. 
Täydellinen puoliso asuu kanssani samassa osoitteessa pian neljättä vuotta. Hyvä isä, ottaa toiset huomioon, on huumorintajuinen, komea, jakaa arjen ilot ja surut, tukee minua opinnoissa ja vaikka mitä vielä. 
Jos saisin lisää tunteja vuorokauteen, tekisin enemmän asioita joista nautin. Ulkoilisin lasten kanssa, lenkkeilisin, lukisin enemmän kirjoja (romskuja ja koulukirjoja) ja toisinaan ihan vaan lösähtäisin sohvalle. 
Harrastan nyt jalkapalloa ja tätä bloggaamista. 
Parin lasillisen jälkeen perjantai-iltana kuuntelen Spotifysta Michael Jacksonia. Billie Jean on yksi mun lempparibiiseistä ikinä! 
Noloin tv-ohjelma josta pidän on hankala nimetä. En nimittäin häpeä mitään mitä telkkarista katson, tosin katson aika vähän mitään. 
Bravuurini keittiössä (viinin lipittämistä ei lasketa) ovat erilaiset padat. Pitkään haudutettu ruoka on mun juttu, siinä onnistun lähes aina. 
Melkein hävettää kertoa, mutta itken aina kun luen, nään tai kuulen jotain koskettavaa. Eikä sen aina tarvitse olla mitenkään edes koskettavaa, pari päivää sitten kuuntelin autossa radiosta Arttu Wiskarin Kahvimaitoa ja mua alkoi säälittää se tarinan mies ihan kamalasti. Pistetään imetyshormoneiden piikkiin. 
Lapsuuteni lempilelu oli varmaan Inkeri. Inkeri on nukkevauva, reippaan nelikiloisen ja noin 54 senttisen vastasyntyneen kokoinen, joka ei kyllä syönyt, pissannut tai kakannut kuten kaikkien muiden kavereiden vauvanuket, mutta hänellä on napatynkä tallella. Inkeri on edelleen olemassa ja mukana omien lasten leikeissä. 
Lempilelu nykyään ei värise tai ole edes sähköinen, koska äiti-ihmisenä löydän itseni usein istumasta lastenhuoneessa mitä mielikuvituksellisimmista leikeistä. Silmää miellyttää eniten puulelut, mutta oman ajan saa parhaiten kulumaan Duplojen parissa. Hähää, olipas tylsä vastaus! 
Salainen paheeni on suolapähkinät. 
Ei kun se ihan oikea salainen paheeni on Vitamin Well -juomat. Käyn joka aamu tahtojen taistoa koulun kahvilassa asioidessani, etten nappaisi sen aamukahvin kylkeen sitä opiskelijabudjetille aivan törkyhintaista pulloa. 
Viisaus, jonka olen tähän mennessä oppinut on se, että elämä on liian lyhyt negatiivisiin asioihin keskittymiseen. Ilon kautta (ei silleen hölmösti). 

Minä haastan kaksi lempparihää-/sillisalaattibloggaajakollegaa, Never say never -blogin Susannan ja Hulluna häihin -blogin Hileen.