Se hiipii luokse siinä hetkessä, kun istuu pöntön päällä ja tuijottaa vuorotellen kelloa ja vuorotellen testiliuskaa. Ensin piirtyy yksi sininen viiva, sitten toinen. Viivoja seuraa riemu, rakkaus ja lopulta se pelko. Entä jos kaikki ei menekään hyvin?

Usein sanotaan, että ne ensimmäiset 12 viikkoa ovat kaikkein kriittisimmät. Jos raskaus on mennäkseen kesken, se yleensä menee siihen mennessä. Kun ensimmäisessä ultrassa näkee lapsensa liikkeet, voi huokaista helpotuksesta. Seuloista tulee aivan toissijaisia, kun kohdussa on elämää. Ultraa seuraa riemu ja rakkaus, mutta lopulta taas se pelko. Lapsi ei voi syntyä vielä. Alkaa laskeminen. Viikot vierivät hitaasti, eikä liikkeitä tunnu vielä pitkään aikaan. Jatkuva epävarmuus on piinaavaa ja jokainen vessassa käynti vähän jännittää. Rakenneultrassa kaikki on hyvin ja voi taas huokaista helpotuksesta, vaikka vieläkin olisi aivan liian aikaista syntyä. Lapsen liikkeet alkavat kuitenkin tuntua ja ne herättävät toivoa. Ja joskus myös epätoivoa, kun niitä kovasti yrittää kuunnella, eikä yhtään potkua tule. Kunnes taas tulee.

25 viikkoa, mahdollisuus selvitä kasvaa. 30 viikkoa, lähes kaikki selviää. 37 viikkoa, täysiaikainen - tulethan pian pieni rakkaani?


Synnytys on ollut minulle ainoa hetki jolloin en ole osannut pelätä lasteni puolesta. Kaikki on aina mennyt lapsen kannalta hyvin. Tai itseasiassa Pihviä synnyttäessä pelkäsin hetken, kun päivystysosaston kätilö kadotti sydänäänet, mutta nekin löytyivät pian eikä lapsella ollut mitään hätää. Sekä Pihviä että Papua on tehty pitkään ja hartaasti, ja synnytyksissä on kyllä koettu epätoivon hetkiä, mutta ei pelkoa. Sen maagisen hetken jälkeen on päässyt sukeltamaan vauvakuplaan, mutta pehmeältä pilvenhattaralta putoaa helposti taas kovaan maailmaan.

Vauvavuoden sitä pelkää kätkytkuolemaa. Varsinkin ensimmäiset kuukaudet menevät nukkuvan vauvan hengitystä tarkkaillessa. Toiset ostavat pinnasänkyyn kätkythälyttimen, enkä yhtään moiti heitä. Minä en ole uskaltanut.

Kun ensimmäinen vuosi on taputeltu, voi ehkä kätkythälyttimille heittä hyvästi, mutta eivät vanhemman pelot siihen lopu. Maailmassa on niin paljon pahaa, niin pientä kuin isoakin. Joka päivä voi uutisista lukea miten lapsia kaltoinkohdellaan ja miten jossain jotkut lapset kärsivät. On koulukiusaamista, jopa päiväkoti-ikäiset lapset osaavat kiusata. Kaikkeen ei voi vaikuttaa omilla toimillaan ja on niin riittämätön olo, kun se oma hento käsi ei torjukaan kaikkea pimeää. Lapsi kasvaa, mutta pelko ei väisty. Se ehkä muuttaa muotoaan, mutta on ja pysyy. Teini-ikä on usein ainakin jonkinasteista kipuilua, aikuisuuden kynnyksellä lapsi itsenäistyy. Nämä ajat ovat minulla vasta edessä, mutta ajatus jo hieman ahdistaa, koska tiedän varmasti, että olipa lapsi vaippa- tai keski-ikäinen, on vanhemmalla aina jonkin asteinen huoli jälkikasvustaan.


En minä tietenkään näitä asioita jatkuvasti mieti. Esimerkiksi molemmissa raskauksissa olin ainakin 98% vain iloinen ja onnellinen. Mutta aina välillä tällaiset ajatukset nostavat päätään. Järjetön huoli ja pelko, elämänmittainen sellainen. Koska ei kai näistä tuntemuksistä pääse eroon paitsi heittämällä lusikan nurkkaan, eikä minulla ole tarkoitus potkaista tyhjää vielä moneen kymmeneen vuoteen.