Tasan vuosi sitten tähän aikaan tulimme kotiin isäsi kanssa. Olimme juuri vieneet veljesi isosetänne luokse hoitoon ja laittaneet hänet nukkumaan. Aamulla aikaisin oli tarkoituksena suunnata Kätilöopistolle käynnistystä varten, sillä lapsivedet olivat menneet jo edeltävänä iltana. Aiomme mennä nukkumaan, sillä seuraavana päivänä tarvittaisiin voimia, mutta sinä päätit toisin. Kovat supistukset alkoivat melkein sillä sekunilla, kun astuimme kotiovesta sisään.

Sängyn sijaan suuntasin suihkuun. Polttoja helpottaakseni valutin selkääni vettä, joka oli varmaan aivan liian kuumaa. Puolen tunnin jälkeen luovutin ja siirryin jumppapallon päälle. Supistuksia tuli vielä harvakseltaan emmekä uskoneet, että lähtö ennen aamua tulisi. Olihan veljesikin antanut odottaa supistuksista huolimatta. Taustalla pyöri Twin Peaksin toiseksi viimeinen jakso. Yritin keskittyä siihen, mutta lopulta siirryin jumppapallolta sohvalle makaamaan silmät kiinni. Supistuksia tuli jo paljon useammin.

Puolitoista tuntia myöhemmin hieman ennen puoltayötä soitin viimein synnärille. En kestäny enää, eikä kotiapteekin kipulääkkeistä ollut mitään apua. Supistuksia tuli ihan kolmen minuutin välein eikä edellinen ehtinyt edes kunnolla loppua ennen kuin seuraava alkoi. Saimme luvan siirtyä sairaalaan. Isäsi tilasi taksin, jonka kuljettaja oli nuori ja vasta taksikortin saanut. Hän meni aivan lukkoon kun kuuli minun synnyttävän, eikä kuulemma tiennyt missä Kätilöopisto sijaitsi. Moottoritiellä hän ajeli kuin kaistapää ja jos minun ei olisi tarvinnut keskittyä sinuun, olisin varmaan hieman rauhoitellut kuljettajaa. Pääsimme kuitenkin ehjänä perille ja noin yhden aikaan olimme salissa.

Siitä neljän tunnin kuluttua sinä synnyit. Meille oltiin arvailtu nelikiloista tytön tyllykkää, mutta sinä näytit tullessasi niin pieneltä. Ja olithan sinä. Synnyit napanuora kaulasi ympärillä ja olit hieman sininen, mutta päästit ensiparkaisusi hyvin äkkiä. Sain sinut syyliini. Sinä itkit, minä itkin ja taisipa myös isäsi itkeä. Ensiparkaisusi kesti pitkään ja näytit voimaa ja tahtoa jo ensimetreilläsi, mutta lopulta rauhoituit ja nukahdit rinnalleni.

Elämäsi ensihetket eivät olleet helppoja. Muutaman viikon ikäisenä muutuit rauhallisesta vauvasta hyvin itkuiseksi. Meni kuukausia ja olimme kaikki aika loppu. Isäsi ja minä pompimme päivät jumppapallolla sinä sylissä, eikä veljesi saanut aina sellaista huomiota kuin olisi ansainnut, varsinkaan silloin kun olimme kotona kolmistaan. Kevään aikana löysimme kuitenkin syyn pahaan oloosi ja ihanan neuvolaterveydenhoitajasi kautta saimme sinulle apua refluksiin ja allergiaan. Olosi hiljalleen parani ja sinusta kuoriutui nauravainen hymytyttö, vaikka kyllä sinusta edelleen löytyi ääntä tarpeen vaatiessa.

Juhannuksena päätit lähteä liikkeelle. Hitaasti mutta varmasti ryömit isomummolan olohuoneessa muutaman kymmenen sentin matkan jonkun lelusi luokse. Se tuntui meistä vanhemmista hurjalta, olithan vasta nelikuinen. Sinulle näytti avautuvan täysin uusi maailma. Aiemmin et ollut juurikaan viihtynyt lattialla, mutta ryömimisen kautta opit viihtymään sielläkin. Pitkään ryömit, mutta lopulta kymmenkuisena päätit nousta ylös ja lähteä hiljalleen kävelemään tukea pitkin. Edelleen ryömiminen on ensisijainen keinosi liikkua, jos jonnekin täytyy päästä oikein vauhdilla, mutta ei varmasti mene kauaa kun uskallat irroittaa otteesi pöydän kulmasta ja ottaa ne ensimmäiset askeleesi. Sitä paitsi opit loppujen lopuksi myös konttaamaan, askeleet vain tulivat sinulla ensin.

Syksy toi tullessaan kaikenlaista. Isoin muutoksista oli se, että minä lähdin kouluun ja sinä menit mummullesi hoitoon. Olit tasan kuusi kuukautta ensimmäisenä hoitopäivänäsi ja se särki sydämeni. Joka aamu punnitsin lähtöä, mutta sinulla tuntui menevän mummun kanssa hyvin. Pidin puhelimessani ääniä päällä, mutta koskaan ette soittaneet, että olisin tullut hakemaan sinua aiemmin. Ja kun lopulta tulin, olit ovella leveä hymy kasvoillasi odottamassa. Taisit tietää mitä tuleman pitää - maitoa nimittäin. Ja onneksi viihdyit mummun kanssa niin hyvin, sillä varmasti olisin laittanut koulun jäihin, jos päivänne olisivat olleet molemmille hankalia.

Olit myös syksyn aikana monta kertaa kipeä, niin kipeä että meidän piti käydä sairaalassa hakemassa apua vaikeaan hengitykseesi. Lopulta saimme sinulle reseptin astmalääkkeisiin ja ne onneksi auttoivat. Vielä tänään emme tiedä onko sinulla oikeasti astmaa vai oletko vaan niin pieni, että tavallinen flunssa vaikuttaa sinuun hyvin voimakkaasti. Asian kanssa kuitenkin eletään päivä kerrallaan. Eikä tämäkään ole vaikuttanut sinuun, hymytyttöni.

Sinusta on kasvanut määrätietoinen pieni neiti. Olet useimmiten iloinen ja hyväntuulinen, samanlainen hymytyttö kuin olit jo viime keväänä. Olet voimakastahtoinen ja sinnikäs, mutta myös hyvin herkkä ja hellä. Olisi helppo tunnistaa sinut vauvakseni, vaikket näyttäisikään tismalleen samalta kuin minä noin 27 vuotta sitten. Isäsi aina toteaa lapsuudenkuviani katsoessaan, että jos kuvat eivät huutaisi 80- ja 90-lukuja, ei hän tietäisi kumpi meistä kuvassa on.

Toivon sinulle paljon onnea. Toivon sinulle hyvää. Toivon sinulle unelmia ja toivon sinulle rakkautta. Saan vielä pitkään seurata kasvuasi ja kehitystäsi vierestä, opastaa sinua ja pitää sinusta kiinni. Mutta jonain päivänä minun pitää päästää irti, ja silloin maailma tulee olemaan sinulle avoin.

Hyvää syntymäpäivää rakas Hepuli! Kuuden tunnin päästä olit sylissäni.

Papun synnytyskertomuksen voit lukea tästä.