Puoli vuotta sitten kirjoitin aika raa'an tekstin itsestäni ja omasta kropastani. Kutsuin vartaloani kehonkuvotukseksi. Nyt jälkeenpäin luen tekstiä silmät kauhusta pyöreinä. Olenpa ollut itselleni julma. Vaikka lopussa toteankin, ettei kroppani ehkä ole täydellinen, mutta koitan olla sen kanssa sinut, tuntuu tuo kaikki aika valheelliselta alkupään tekstiin suhteutettuna. Aikamoista bodyshamingia. "Suhteettoman tanakka", "pukeudun säkkiin". Sellaisia asioita kirjoitin itsestäni.

Vuoden lopussa otin itseäni niskasta kiinni. Tein joitain lupauksia hyvinvointini eteen ja olenkin onnistuneesti toiminut niiden mukaan. Lisättyä sokeria en ole syönyt juuri ollenkaan, ehkä kerran kuussa. Enkä muuten ole itse ostanut sitä yhtään! Aloitin elämäntaparemontin, jonka seurauksena toivottavasti karisee myös raskauskilot, mutta jonka tarkoituksena on oikeastaan päästä jonkinlaiseen balanssiin ja voida hyvin sekä henkisesti että fyysisesti. Tulevaisuudessa tulen toivottavasti tekemään toisinaan aika rankkaakin kolmivuorotyötä, jolloin hyvinvoinnin merkitys korostuu. En oikeastaan aiemmin ollut sisäistänyt sitä, että myös fyysinen hyvinvointi vaikuttaa töistäni suoriutumiseen, vaikka asia oikeastaan on aika itsestäänselvää. Haluaisin taas löytää sen liikunnan ilon. Haluaisin kohottaa kuntoani. Haluan olla terve mahdollisimman pitkään. Tiedän että näihin asioihin voin vaikuttaa ainoastaan minä itse. 

No mitä olen oppinut puolessa vuodessa? Aika paljonkin itse asiassa. Olen oppinut olemaan itselleni lempeä. Kävin taannoin uimahallissa ja siinä muutaman altaanmitan jälkeen lauteilla istuessani mietin asioita. Kymmenen vuotta sitten harrastin uimista monta kertaa viikossa, joten niillä lauteilla tuli istuttua usein. Silloin suhtauduin omaan kroppaani hyvin eri tavalla. Sen kaikkia virheitä piti piilotella. Yleisessä suihkutilassa peseytyminen oli hankalaa ja kirosin aina sitä miksei siellä voinut olla koppeja. Olin sata varma, että jokainen läsnäolija tuijotti juuri minua ja niitä kaikkia asioita joita kehossani häpesin. Enää en ole jaksanut hävetä. Siinä istuin aamutuimaan eläkeläisten vieressä rivissä kaikkine selluliitteineni, suonikohjuineni, raskausarpineni ja kengurupusseineni. Olen päättänyt, että ne asiat kertovat elämästä. Kroppani ei ehkä ole kuin simpsakoilla parikymppisillä, mutta toisaalta se on käynyt läpi aika paljon enemmän kuin monien ikätovereideni kehot. Kehoni kertoo kasvusta, omasta ja lasteni kasvusta. Se on ollut maailman paras paikka kahdelle pienelle ihmisenalulle 41 viikon ajan. Se ei ole täydellinen, ei sillä mittapuulla kuin täydellistä kehoa usein mitataan, mutta mitä sitten? 

Maailmassa on tarpeeksi ulkonäköpaineita myös ilman että luomme niitä itse. Kuka määrittää miltä kenenkin tulee näyttää? Olen huomannut, että oli kyseessä minkälainen keho tahansa, löytää siitä joku jotain negatiivista sanottavaa aina. Jos olet ylipainoinen, olet yksiselitteisesti läski, sinulla ei ole itsekuria etkä tee itsesi eteen mitään. Jos olet upeasti muodokas pluskokoinen, et ole pluskokoinen ollenkaan, vaan liikut liikaa, syöt liian terveellisesti ja varmasti muutenkin vääristelet painoasi. Jos olet jokseenkin normaalikokoinen, et saa olla pahoillasi kehosi pikkuvirheistä. Hoikilla ihmisillä ei oikeastaan ole sanomista yhtään mihinkään. Tämä on pakkasen runtelemien pulkannarujen maailma, jossa muut vääränkokoiset vain yrittävät selvitä. Olen miettinyt mistä moinen arvostelu johtuu ja olen tullut siihen lopputulokseen, että se on suurimmaksi osaksi tyytymättömyyttä omaan itseemme. Kommenteista kumpuaa epävarmuus omaan kehonkuvaan. Mutta tiedättekö mitä - se on kiusaamista yhtä kaikki. Toisen ulkonäön arvostelu on lähestulkoon alhaisinta mitä kanssaihmiselle voi sanoa. Ulkomuotomme on siinä, kaikkien nähtävillä, halusimme tai emme. Se ei ole siinä ulkopuolisten arvosteltavana tai revittävänä. On hirveän helppo peilata omia epävarmuuksiaan muihin, mutta se ei silti tarkoita ettäkö se olisi oikein. 

"Rakasta sellaisena kuin olen" oli tammikuun Love me do -häämessujen slogan. Se pätee myös itsensä rakastamiseen. Meillä kaikilla on piirteitä ja puolia jotka vaativat hieman hiomista, mutta matkalla sinne pitää oppia hyväksymään itsensä sellaisenaan. En usko että mikään muutos on pysyvää, jos itse muutos on se tavoite, ei se matka. Sama pätee tässä elämäntapamuutoksessani. Jos vaakalukemat olisivat se oleellisin osa tätä kaikkea, kävisi todennäköisesti samalla tavalla kuin aiemmissa yrityksissä, muun muassa Superdieetin jälkeen. En oppinut siitä oikeastaan yhtään mitään, sillä arkeen palattua ohjeiden soveltaminen oli hankalaa, ja entistä hankalampaa se olisi nyt, kun kuvioissa on opiskelut ja yksi lapsi enemmän. Haluan sanoa silläkin uhalla, että tämä muuttuu jonkinnäköiseksi self help -sepustukseksi, että oppimalla olemaan itselle lempeä on helpompi olla sitä myös muille (Harmi vaan ettei olla Jenkeissä, voisin alkaa elämäntapavalmentajaksi, pitää pari seminaaria, kirjoittaa muutaman kirjan ja tienata miljoonia). 

Ainakin nyt tuntuu, että omassa kehossani on hyvä olla. Tartun kyllä toisinaan omaan "etureppuuni" ja mietin, että tehoaisikohan siihen parhaiten jumppa vaiko sakset ja imurinletku. Sitten jatkan elämääni.