Parissa Facebookryhmässä kiersi viikonlopun aikana haaste, jossa tarkoituksena oli kaivaa esiin kuva itsestään viisitoistavuotiaana ja julkaista se haasteen alla. Minä olen aina tykännyt kuvailla, joten näitä arkistojen aarteita jopa 13 (!!) vuoden takaa löytyy koneen syövereistä kansio tolkulla. On galtsumateriaalia, bilekuvia, fiiliskuvia, leirimuistoja, pissis-Taru, emo-Taru ja tosi hienosti (not) photoshopattu -Taru. Repussa kulki mukana rippilahjarahoilla ostettu 3.2 megapikselin Canonin digipokkari, joka siihen aikaan oikeasti oli ihan käypä vehje kotikäyttöön, siis siinä missä nykyteinien kameroissa on kymmenen kertaa enemmän megapikseleitä. Harmi vaan, etteivät kaikki kuvat ole ihan julkaisukelpoisia.

Arkistojen aarteita katsellessa nostalgiset tunteet iskivät vasten kasvoja. Kuka keksisi aikakoneen? Ollappa taas nuori! Kyllä elämä vaan oli yksinkertaisempaa, kun suurimmat huolenaiheet olivat a) ripsentaivuttimen repsottava tyyny, b) mitä pukisi päälle koulun discoon ja c) toivottavasti kukaan ei huomaa fritsu(j)a sun kaulassa (tai siis todellakin toivottavasti huomaa). Ensi-ihastus ja teinirakkaus... Niin kutkuttavaa ja herkkää. Kesäillat skeittipuistossa, moporasvan haju tuoksu (tässähän sentään nostalgisoidaan), Chorale, Skandaali, Mäkin ranskalaiset ja "valkosipulimäiske", Manhattan (siis se katukoriksen muoto, ei drinkki tai kaupunginosa New Yorkissa), Adidaksen Superstarit ja MicMacin fleecet. Oliko oikeasti mitään parempaa? Tukan värikin vaihtui varmaan kahden kuukauden välein, ja kotiaineilla tietenkin. Ihme, että minulla ylipäätään on tukkaa enää jäljellä.
Duckface ei suinkaan ole uusi ilmiö. Se osattiin jo todella hyvin vuonna 2004

Kulmakarvat eivät olleet muotia. Miksi ne on pitänyt nyppiä lähes kokonaan pois ja aivan erilleen toisistaan? Anti-yk:t!
Jos näistä kuvista haluaa jotain hyvää löytää, niin ainakin kulmakarvat kasvoivat vuoden aikana takaisin.

Mutta 5/5 noista rintaliivin olkaimista!
Melkein 15-vuotias Taru oli aluksi oikeastaan aika ujo tyttö. Riparilla siihen hioutui aika tiivis ja kiva kuuden hengen tyttöporukka, joka sitten auttoi minuakin hieman avautumaan. Valitettavasti aika on ajanut siitä porukasta ohitse. Teinilaiffia pahimmillaan ja parhaimmillaan. 18-vuotiaina meitä oli enää ehkä kolmen porukka, kun taas tänä päivänä näen heistä enää yhtä ja häntäkin erittäin harvoin erilaisten elämäntilanteiden vuoksi. Se on todella harmi, sillä kaikesta huolimatta kaikki viisi olivat osa mun nuoruutta. Ja mun nuoruus oli kyllä ihan parhautta! 

Sain ensisuudelmani kesäleirillä samana kesänä kun pääsin ripille. Se olikin oikeastaan aika kiva ensisuudelma, vaikka siitä seurasikin lopulta sydänsuruja. Oli yö ja me olimme porukalla kävelemässä uimarannalta mökkeihin nukkumaan. Oli poika, jota olin jo aika pitkään katsellut sydän pamppaillen. Siniset silmät, vaalea hiuspehko ja kaksi pientä hymykuoppaa koristamassa hurmurin hymyä. Vettä satoi kuin saavista kaatamalla. Muut menivät edeltä ja siihen me sitten jäätiin, minä ja poika, keskelle lippuaukiota. Oli kiusallisen hiljaista, kun molempia ujostutti ja yritettiin samaan aikaan vältellä toistemme katseita ja kuitenkin löytää sen toisen silmät. Ja sitten me suudeltiin, ai että! Pystyn vieläkin kuvitella sen kihelmöinnin ja kaikki ne hormonit, sen miten lujaa sydän pamppaili. Ilmassa tuoksui kesäsade ja märkä nurmikko, sekä aavistuksen joku Axe. Sen kesäleirin jälkeen tapailtiin vähän aikaa, mutta se kaatui sitten muihin tyttöihin. Ne oli muuten ensimmäiset itkut mitkä koskaan pojan takia itkin. 

2000-luvun puolivälistä ei oikeastaan ole näin jälkeen päin ajateltuna kuin hyviä muistoja. Toki sitä tuli toilailtuakin. Kaikesta yleisestä keskustelusta huolimatta idiotismi ei ole nykynuorten keksintö, eikä sitä keksinyt minunkaan ikäluokkani. Ysiluokan talvella tulin kotiin kaveriporukan kotibileistä sellaisessa kunnossa, että sitä tiesi tulleensa. Eräs ystäväni saattoi (tai ehkä kantoi) minut kotiin, mutta vannotti etten saa painaa ovikelloa ennen kuin hän on päässyt turvallisen etäisyyden päähän. Puolustuksekseni täytyy sanoa, että se oli myös ainut kerta. Kotibileitä tuli jatkossakin, mutta sen jälkeen osasin jättää mandariinivodkat juomatta. Huh huh, kyllä hävetti! 
Kyllä. Vasemmalla kuvassa on osoitus siitä, miten hyvin seksivalistus on mennyt perille ja kuinka hyvään käyttöön terveystiedon tunnilta saadut ilmaiset ehkäisyvälineet tulivat. Ovenkahvassa roikkuu kondomi, joka on täytetty oliiveilla. Jep! Oikeanpuoleisissa kuvissa taas ajellaan kahden pojan säärikarvoja. Toista kuulemma hävetti mennä seuraavalla viikolla koripalloharkkoihin.

Lämpimillä keleillä istuttiin koulun pihalla skeittirampeilla hengailemassa. Aika harva meistä edes osasi skeitata. Juotiin Freeway Colaa, syötiin karkkia, syljeskeltiin, pelattiin korista, poltettiin kumia (tai ne poltti joilla mopoja oli), jauhettiin ja oltiin tyttö- ja poikaystäviä. En muista että kellään olisi ollut mitään kotiintuloaikoja. Tai ehkä aika on kullannut muistot. Mielestäni iltoja kuitenkin istuttiin pitkälle keskiyöhön, siis jos seuraavana aamuna ei tarvinnut herätä kouluun. Vanhemmat, ainakin omani, tiesivät kyllä missä me olimme. Ja kaikki olivat puhelimen päässä. 

Talven tullen siirryttiin istuskelemaan lähimäkkiin, jossa sitten kasattiin rahat yhteen ja syötiin kollektiivisesti yksiä isoja ranskalaisia ja valkosipulimajoneesia, että saatiin lämmitellä sisällä. Toisinaan poliisit tai nuorisotyön piiriin kuuluvaa katupartiotoimintaa tekevä Ankkapartio tuli jututtamaan ja kyselemään kuulumisia ihan mukavissa merkeissä. Iso nuorisolössi aiheutti varmasti pahennusta ulkopuolisissa, mutta niille tyypeille me oltiin ihan okei. Kovaäänisiä ja kovapäisiä, mutta loppujen lopuksi ihan harmittomia. 
Uudenvuodenpaardit. Kivasti glitteriä ja joku ihmeellinen haisunäätäraita etutukassa. Ja kyllä - Breezeri. Oi voi.

Sitten vaan kävi niin, että meidän porukka pikku hiljaa hajosi. Yläasteen jälkeen kukin jatkoi minne jatkoi. Tuli uusia kavereita ja uusia porukoita. Minä seurustelin vielä lukion ekalla ja tokalla yläasteelta tutun pojan kanssa, milloin enemmän ja milloin vähemmän. Hän oli myös ensimmäinen poika, jonka uskalsin tai edes halusin viedä kotiin asti. Mutta sekin teiniromanssi kadotti parhaimman teränsä, tai ainakin muutti muotoaan, vaikka kyllä me vielä tänäkin päivänä tunnetaan. 

En edes suoraan sanottuna tiedä mitä suurimmalle osalle sitä porukkaa kuuluu. Voin vain arvailla sen perusteella millaisia he silloin olivat. Toisten kuulumisia saa aina silloin tällöin lukea sosiaalisen median eri kanavista. Toisten kanssa ei olla tekemisissä sitäkään vähää. Joskus nämä ihmiset käyvät mielessä. Tunnistaisinkohan edes kaikkia, jos he kadulla kävelisivät vastaan?




Ps. Seuraathan jo Facebookissa ja Instagramissa? Instagramin puolella on käynnissä Lapsimessujen lippuarvonta, käyhän kurkkimassa ;)