Kuten aiemmin kerroin, aavistelin tämän raskauden jo aika varhain. Kun raskausviikolla 3+0 tekee illalla testiä, ei sen ihan heti uskoisi näyttävän vahvaa positiivista. Palelu, ruokahaluttomuus ja pieni pahoinvointi voisi kertoa monesta muustakin asiasta, mutta kun päälle lisää sen, ettei kahvi enää oikein maistunut ja monet hajutkin kävivät nenään, heräsi ihan varteenotettava epäily. Hassu sattumahan tässä oli se, että muutama tunti ennen raskausepäilyjen heräämistä ja testin tekoa istuimme Jarkon kanssa syömässä ja olin tilannut ruoan kanssa oluen. Nuuhkaisin lasista ja otin kulauksen, ja oluen haju ja maku ällötti. Tyrkkäsin juoman Jarkon eteen ja sanoin, ettei nyt tee kyllä yhtään mieli.
Viikolta viisi alkoi aivan järkyttävät pahoinvoinnit. Olen voinut pahoin niin Pihviä kuin Papuakin odottaessa, mutta tämä ei ollut mitenkään verrattavissa kumpaankaan. Tuntuu, että mitä useampi raskaus takana, sitä pahemmaksi nämä olotilat vain käyvät. Kaikki mitä laitoin suuhuni tuli samaa kyytiä sieltä ulos. Vatsa oli myös jatkuvasit kipeä. Äitini ihmetteli oireitani ja yhdessä tuumin totesimme, että kyseessä on varmaan jotain sappiperäistä, näitä kun meillä suvussa on jonkin verran ollut. Olimme Jarkon kanssa sopineet, ettemme hiiskuisi asiasta läheisille ennen kuin ensimmäisessä ultrassa oli käyty. Liha ei maistunut minulle ollenkaan. Ei mikään liha. Pihviä odottaessa kanaruoat ällöttivät, Papusta taas punainen liha ja erityisesti jauheliha oksettivat. Tämän raskauden alusta noin viikolle 15 asti söinkin pelkästään kasvisruokaa ja tiettyjä liharuokia niin, että ronkin ne lihapalat pois annoksestani ja koitin olla ajattelematta asiaa. Nyt olen jo muutaman viikon syönyt lihaa ihan menestyksekkäästi, mutta toisaalta kyllä mietin, että miksi. Joskus se on käytännön syistä helpompaa, mutta kotona ja koulussa aion ehdottomasti jatkaa kasvisruokapainotteisella linjalla.

Pahoinvoinnin rinnalla väsymys on mennyt aivan uusiin ulottuvuuksiin. En ole koskaan aiemmin meinannut nukahtaa pystyyn, mutta nyt on monestikin ollut sellaisia tilanteita. Jos jotenkin onnistuu räpiköimään päivän askareet, niin illalla kuudelta olen jo aivan kypsää kauraa. Illan virkkumiset ovat jääneet ja on tullut mentyä hyvin kiltisti ja tunnollisesti nukkumaan yhtäaikaa lasten kanssa. Harmillista on tietysti se, että oma aika on jäänyt vähän kortille eivätkä aikaiset nukkumaanmenot ole toisaalta helpottaneet väsymystä. Varsinkin aluksi tuntui siltä, että voisin nukkua kellon ympäri. Siinä missä pahoinvointi on jo suurimmaksi osaksi väistynyt, ei väsymykselle näytä tulevan loppua. Ihan vasta huomasin torkahtaneeni kesken autoleikin. Havahtuessani huomasin, että Pihvi oli luovuttanut autojen suhteen ja rakenteli vieressä Duploilla. Ajattelin laittaa itseni ehdolle Vuoden äiti -kilpailuun. Hemoglobiinikontrollissa kävin torstaina eikä se ollut vielä juurikaan tippunut. Meidän terveydenhoitaja hieman vihjaisi, että minulla saattaa olla liian monta rautaa tulessa, mutta itse en oikein menisi sanomaan. Normaalia arkea kai tämä on. Ruuhkaista, mutta samanlaista kuin muillakin perheellisillä ja esimerkiksi työelämässä olevilla odottajilla. Vai?

Kiloja ei ole vielä juurikaan kertynyt, päinvastoin: Alkuraskauden pahoinvointi vei niitä noin viisi. Niitä on aiemmillakin kierroksilla kertynyt hyvistä yrityksistä huolimatta ja olen ottanut niistä stressiä vähän enemmän ja vähemmän. Tällä kertaa panoksena on kuitenkin hääpuku, joka ei onneksi ollut kallis, mutta kuitenkin hankittu ja ihana. Puku on onneksi hankittu huhtikuussa 2016 eli noin kaksi kuukautta Papun syntymän jälkeen, jolloin kiloja oli vielä jos jonkin verran. Minun piti viedä puku lopputalven tai alkukevään aikana muokattavaksi ja pienennettäväksi, mutta nyt ei ehkä tarvitsekaan. Tosin asettaa se sen verran tavoitteita, että paino saisi nousta maksimissaan noin 14 kiloa tai saan alkaa miettiä hyperdieettejä ja pahimmassa tapauksessa uuteen mekkoon investointia.
Raskausuutisesta kerroimme vanhemmillemme niskapoimu-ultran jälkeen. Tällä kertaa halusimme kertoa kasvotusten, mikä osaltaan pisti "piilottelemaan" raskautta pidempään. Uutiset kerroimme kakuilla. Halusin päästä vähällä, joten kotona ostimme valmiskakun Konditoria PH7:sta ja liitimme mukaan ultrakuvan. Joensuun päässä kakun suunnittelusta ja toteutuksesta vastasi Tapaus taikina -blogin taidokas Heidi, jolle tilasin valmiiksi ultrakuvasta painetun kakkukuvan. Loppu oli täysin hänen käsialaansa.

Tällä hetkellä raskaus on ylittänyt puolivälin ja huidellaan jo menemään viikolla 21+3. Viikot ovat vierineet raastavan hitaasti, mutta silti jotenkin hämmentyneenä mietin, että jo puolet raskaudesta on kulunut. Takana on myöskin kolme tapaamista terveydenhoitajien kanssa sekä ensimmäinen lääkärineuvola ja molemmat ultrat. Harmillista on, että omakohtaisen kokemuksen mukaan raskauden eteneminen tuntuu pysähtyvän rakenneultraan, kun välietapit ultran ja synnytyksen välistä puuttuvat. Tilannetta eivät ole mielestäni pelastaneet loppua kohti lisääntyvät neuvola-ajat. Kyllä tässä vielä malttamattomiksi ehditään ennen kuin maaliskuulle päästään, ja jos historia toistaa itseään, käynnistyy tämäkin synnytys vasta 40+5. Toisaalta tällä kertaa en edes elättele toivoa, että vauvamme putkahtaisi maailmaan ennen tuota maagista päivää. Ainakin minä ja sisarukseni olemme kaikki syntyneet tasan kymmenen päivää lasketun ajan jälkeen. Jospa tällainen vähän "jäljessä" käyvä mutta kuitenkin kellontarkka raskauskeho on perinnöllinen ominaisuus.