Taas on yksi viikko vierähtänyt eteenpäin. Siihen on mahtunut hammaslääkärikäyntiä, harjoittelupaikan hakua (ja menetystä), intensiivistä ja vähän vähemmän intensiivistä opiskelua sekä yhden virkamiesruotsin suorittaminen. Aamulla sain lehtorilta suullisesta esityksestä arvosanan "hyvät taidot" ja nyt odottelen jännittyneenä, että riittääkö kielioppivirheitä vilisevä essee ja vähän epävarmasti mennyt sanakoe pitämään arvosanan. Illalla kävin pelaamassa jalkapalloa, enkä ihan millä tahansa kentällä, vaan Telia 5G areenalla. Oli varmaankin ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun meikämandoliinin nappikset koskettavat stadionin tekonurmea.

Viikko viikolta ajatus uudesta vauvasta alkaa konkretisoitua. Liikkeet tuntuvat päivä päivältä selkeämmin, mutta toisaalta ne eivät ole vielä säännöllisiä. Pulla toimii kuten useimmat ikäisensä sikiöt: Hän touhuaa minun levätessä ja lepää minun touhutessa. Varmimmin saan tuntea liikkeitä aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä, ja koska päivän aikana ehdin tuskastella liikkumattomuuden takia useampaankin otteeseen, ovat päivän ensimmäiset ja viimeiset potkiskelut kultaakin kalliimpia. Vatsakin on hieman kasvanut. Esikoinen aina hämmästyy mahani nähdessään ja nauraa, että "äiti, onpa sinulla iso maha", vatsaani samalla rummuttaen. Sitten minua alkaa naurattaa ja maha hytkyy, mikä saa ensin Pihvin ja sitten minut nauramaan kahta kauheammin. Ihan loputon kierre.
Väsymystä on ilmassa edelleen. Sain neuvolaan ylimääräisen ajan hemoglobiinikontrolliin, jossa ei selvinnyt väsymyksen syytä. Terveydenhoitaja kyllä kehotti aloittamaan raudan jos kokisin sen avuksi, mutta ihan vaan vatsan hyvinvoinnin takia en viitsi aloittaa sitä ilman todellista syytä. Kun käytössä on muutenkin koko raskausaikana sallittu arsenaali vatsanpehmennysaineita, en haluaisi sekoittaa pakkaa rautalisällä. Raskaus on ihanaa aikaa ja alan kaivata kasvavaa vatsaani hyvin pian vauvan syntymän jälkeen (siis toivottuani juuri viikko tolkulla että se vatsa vihdoin katoaisi ja vauva tulisi tilalle), mutta miksi se pahimmillaan pitää sisältää myös kaikki mahdolliset epämukavat vaivat peräpukamista nivuskipuihin ja oksentelusta uniongelmiin? Samalla neuvolakäynnillä sain hieman noottia niin sanotusti täydestä kalenterista ja kehotuksen relata, mutta en minä mielestäni stressaa. Minusta meidän arki on kiireenkin keskellä ihanaa. Teen juttuja joista todella nautin ja opiskelen ihan huippuammattiin. Minulla on kaksi ihanaa lasta, jotka toki vievät energiaa, mutta antavat sitäkin enemmän. En kanna huolta lapsista tai koulusta, väliaikaisesta "kodittomuudesta" ehkä. Mutta ymmärrän kyllä neuvon perimmäisen syyn ja lupaankin visusti kuunnella itseäni tämän kaiken keskellä.

Jos nyt ei lasketa raastavaa väsymystä ja vastavaivoja, olen mielestäni voinut tässä raskaudessa oikein hyvin. Papua odottaessa kärsin näiltä viikoilta asti joskus vähän kivuliaistakin supistuksista. Nyt niitä ei juurikaan ole ollut, vaikka täytyy myöntää, että edellisissä treeneissä piti hetken aikaa himmailla kentän reunalla muutaman supistuksen takia. Alaselkää toisinaan vihloo noustessani ylös tuolilta tai noukkiessani jotain lattialta, mutta koska minulla on selän kanssa ongelmia muutenkin, ei se välttämättä liity pelkästään raskauteen. Ruoka uppoaa taas ja paino nousee sopivaa ja tasaista tahtia. Minusta huolestuttavinta on oikeastaan se, että kaikki on vähän liiankin mallillaan.

Myös Pulla tuntuu olevan hyvinvoiva. Hän on minun mittapuullani pieni, sillä hän vastasi viikkojaan vain päivän erolla rakenneultrassa. Sisarukset ovat vastanneet lähes viikkoa isompia, tosin omien tuntemuksien perusteella osasin tällä kertaa odottaa "minivauvaa": Normaalit farkut menivät jalkaan vielä noin puolitoista kuukautta sitten, kun taas Papusta siirryin äitiysfarkkuihin turvotuksen takia jo viikolla 12. Saa nähdä minkälainen mini sieltä lopulta syntyy, kun eivät nuo sisaruksetkaan loppujen lopuksi niin isoja olleet: Pihvi 52 cm ja 3662 g ja Papu 50 cm 3410 g. Pullan sykkeet ovat olleet tasaiset 140-150 välillä, joskus vähän enemmänkin. Pääasiassa hän on rauhallinen, mutta intoutuessaan potkii kyllä niin että tuntuu. Välillä mietin millaista oikein on se höyhenen hipsutus, josta monet äidit puhuvat lapsensa liikkeistä kertoessaan.