Voisin sanoa, että elämä tällä hetkellä on aika mieletöntä. Minulla on ihana mies, upeat lapset, putkiremontin kautta taas vähän faceliftiä saava koti ja olen päässyt opiskelemaan unelma-ammattiini. Aina koti- ja kouluarjen yhteensovittaminen ei ole ollut ihan helppoa. Joku toinen äiti, jolla asiat pysyvät paremmin hanskassa, voisi väittää toisin. Mutta minusta on välillä ollut superraastavaa irroittautua äitiydestä ja pakertaa koulutehtävien parissa. Usein, kun Jarkko ja lapset lähtevät vaikkapa leikkipuistoon tai kahville pakoon antaakseen minulle opiskelurauhan, päätän viime tingassa hylätä koulukirjat ja lähteä mukaan. Se kostautuu sitten öisinä valvomisina ja silmät ristissä opiskeluna, mutta toisaalta pelkään kovasti menettäväni jotain spesiaalia, jos jään kotiin. Välillä ahdistaa ehdinkö nähdä lasteni kasvavan, tai että mitä he aikuisina muistavat lapsuudestaan?  Äreän ja stressaantuneen äidin, jolla oli aina päiväkotipäivän jälkeen nenä kiinni oppikirjoissa ja tietokoneen ruudussa, ja joka ei koskaan ehtinyt? Jossain vaiheessa olin parempi ottamaan sen ajan molempiin, mutta varsinkin tänä syksynä olen päässyt lipsumaan suunnitelmallisuudesta perhe-elämän ja opintojen suhteen. Ehkä pakkaa on vähän sekoittanut sekin, että kotimme on yhtä myllerystä putkiremontin takia ja olemme viettäneet joitain aikoja myös toisten nurkkia pölyttämässä.

Ahdistusta on hieman lisännyt se, että olen tässä jo jonkin aikaa kantanut yhtä asiaa harteillani sitä hieman salaillen. Tai en oikeastaan harteillani, se olisi näin kätilöopiskelijan näkökulmasta anatomisesti aika väärä sanonta. Sen ympärille on liittynyt monta eri tekijää, jotka kaikki eivät edes ole minusta riippuvaisia. Sillä on suuri vaikutus myös muidenkin elämään, joten olisi ollut todella epäreilua, jos en olisi ottanut muita tässä asiassa huomioon. Viikot ovat olleet raskaita, kun on tällaista asiaa joutunut pitää sisällään, varsinkin kun asia on sellainen joka näkyy ulospäin ja on myös tahtonut aiheuttaa minulle eräänlaisia tahattomia ulostuloja.

1. heinäkuuta oli muistaakseni ihan lämmin päivä. Siitä huolimatta olin jo muutaman päivän ajan palellut ihan mielettömästi. Olo oli vetämätön ja voin vähän pahoin. Aavistelin kesäflunssan tekevän tulojaan ja harmittelin itsekseni, että menisikö heinäkuun Ilosaari- ja hääjuhlareissut ihan mönkään, jos nyt sairastuisin. Sitten päähäni pälkähti aika villi idea. Se tuntui matemaattisesti aika mahdottomalta, mutta siitäkin huolimatta ehdotin asiaa Jarkolle. Olimme treffeillä ja päätimme käydä kaupan kautta ennen kuin hakisimme lapset mummun luota hoidosta. Asiaa piti vielä yhdessä pähkäillä, mutta saatuani esikoisen nukkumaan en enää malttanut. Kädet täristen avasin käärepaperin ja otin valkoisen muovikotelon käteeni. Uskottelin sen kyllä olevan turhaa, sillä eihän se vielä mitään kertoisi. 

1. heinäkuuta. Lämmin kesäilta. Raskausviikko 3+0. Kaksi kirkaanpunaista viivaa.