Koska en ole oikeastaan pitkään aikaan kirjoittanut halaistua sanaa opinnoistani, ajattelin valottaa niiden etenemistä niille lukijoilla, joita se jollain tavalla kiinnostaa. Uskon, että teistä kolmesta ainakin kaksi voisi kaiketi olla kiinnostuneita myös tästä aiheesta.
Tähän mennessä opintopisteitä on kertynyt juuri sitä tahtia mitä on pitänytkin, sen 30 opintopistettä per lukukausi. Nyt syksyllä olen tehnyt yhden ylimääräisen opintopisteen opiskelemalla synnytyslaulua ja ensi kevääksi on sitten suunnitteilla pientä säätämistä ja omien polkujen tallaamista. Tavoitteena kuitenkin on edelleen valmistuminen määräaikaan mennessä, ehkä jopa vähän aiemmin, jos vain mahdollista. Tässä elämäntilanteessa ja iässä hinku työelämään alkaa olla aika suuri, ja valmistuminen on tosiaan se häistä seuraava suuri tavoite, joka on koko ajan kirkkaana mielessä. Kursseista olen päässyt läpi hyvin arvosanoin ja se on oikeastaan yllättänyt minut. Jotenkin ajattelin, että tässä lapsiperhearjessa vain jotenkin rämmitään ja saadaan suorituksia, mutta kun asiat ovat mielenkiintoisi ja asiakokonaisuudet linkittyvät niin vahvasti toisiinsa, ei suurempia ongelmia oikeastaan ole ollutkaan. Paitsi farmakologian kanssa. Sitä meille opetetaan surullisen vähän huolimatta siitä, että sen osaamisen puute on muistaakseni lääkehoidon oppikirjan mukaan suurin syy hoitajien tekemiin hoitovirheisiin. Aika hullunkurista, eikö? Asia on mielestäni aika monimutkainen ja vaikea, enkä itseopiskelusta huolimatta koe ymmärtäväni sitä niin hyvin kuin haluaisin. Harjoitteluissa olen varmaan saanut ohjaajani pyörittelemään silmiään kysymällä samoja kysymyksiä lääkkeistä uudestaan ja uudestaan, sillä olen niiden farmakologisten ominaisuuksien kanssa erittäin epävarma. No - aina parempi kysyä.

Opintoihin on kuulunut tähän mennessä kolme harjoittelua: Vanhustyön harjoittelu, sisätautien hoitotyön harjoittelu sekä kirurgisen hoitotyö harjoittelu. Ihan siis kätilön hommista ei vielä ole kyse, vaikka käsin lypsämistä pääsinkin jo eräälle äidille vähän puolivahingossa neuvomaan. Seksuaali- ja lisääntymisterveyden edistämisen opinnot ovat edessä muistaakseni vuoden päästä keväällä, ja sitten aletaankin olla itse asiassa, vaikka aika läheltä saattaa liipata jo tuleva lasten ja nuorten hoitotyökin. Joka kerralla olen oppinut uutta ja oma ammatillinen identiteettini on alkanut kehittyä. On ollut onnistumisia ja sitten jos ei nyt suoranaisesti epäonnistumisia, niin ainakin sellaisia tilanteita, joissa olisin toivonut suorituneeni paremmin. Jännitän edelleen neuloja ja pistämistä, ja esimerkiksi kanylointi tuntuu vaativan onnistuakseen pikkutarkkaa keskittymistä ja erittäin hyvät suonet. Sen sijaan veri ei enää herätä juurikaan minkäänlaisia tunteita. Edistysaskel kai sekin.

Koulu on minulle lähinnä luennoilla istumista ja mielenkiintoisten asioiden opiskelua. Varsinaisen opiskelijaelämän taisin aikoinaan jättää Humanistisen Ammattikorkeakoulun kampuksille, vaikka kyllä eräs vanha koulukaverini yritti tänään houkutella mukaan johonkin paikalliseen approon. En tosin tiedä millä energialla pyörisin missään riennoissa. Opiskelijan elämä oli kyllä helpompaa, kun suurin murhe oli haalareihin ompelemattomien haalarimerkkien määrä. Sellaista se oli kuusi vuotta sitten, tosin tähtäinkin on nyt vähän eri. Silloin tärkeää oli myös pitää hauskaa. Nyt vain toivon, että opinnot jatkuvat samalla mallilla ja saan itselleni hyvät kätilön paperit sekä työpaikan.

Vuosi sitten kirjoittelin pikkulapsiarjen ja opiskelun yhteensovittamisesta. Kerroin, että vaikka välillä on ollut haastavaakin, on opiskelu silti antanut paljon. Siinä kirjoituksessani totesin, että opiskella kannattaa aina, jos vaan omat rahkeet riittää. Samaa mieltä olen edelleen. Jos näillä tiedoilla saisin palata ajassa taaksepäin ja miettiä, että lukisinko itseni kuitenkin yhteisöpedagogiksi vai aloittaisinko opintopolun alusta kätilöopiskelijana, valitsisin edelleen jälkimmäisen. Välillä tulee seinä vastaan, mutta niissä tilanteissa ei auta kuin kääntyä ja jatkaa matkaa.