Meidän pian kaksivuotiaalle ajatus uudesta vauvasta on täysin käsittämätön. Hän ei juurikaan ole reagoinut kasvavaan mahaani tai oikeastaan ole tainnut edes ymmärtää, että sen sisällä kohdussa on uusi ihmisen alku, joka muuttaa kotiimme ensi keväänä. Pihvi sen sijaan on sisäistänyt asian hyvinkin. Hän neuvoo ja opastaa Papua ("Ei saa hyppiä äitin mahan päällä, vauvaa voi vaikka sattua"), silittelee, tunnustelee ja kuulostelee vatsaa ja muistaa aina kertoa, että siellä on uusi vauva. Hän myös tietää, että hän on joskus ollut äidin kohdussa ja että sen jälkeen siellä on ollut Papu. Ja että vauvat syntyvät. Kolme ja puolivuotiaaksi hän onkin mielestäni osoittanut aika suurta kiinnostusta elämän muodostumista kohtaan ja tuntuu ymmärtävän paljon. Kunnes eräänä iltana hän kertoi miten pikkusisarus tulisi ulos äidin navasta. Ensin tilanne hieman hämmensi. Mietin, että miten synnyttämistä olisi kaikista paras käsitellä kolmevuotiaan kanssa. Lähden siitä, että asiat kerrotaan niin kuin ne ovat, mutta ikätasoisesti. Käytännössä tämä siis tarkoittaa sitä, etteivät meidän perheen vauvat tule haikaran tuomina, eivätkä ne lähtökohtaisesti synny navasta. Pakko oli kuitenkin kolmevuotiaallemme kertoa, että toden totta - jotkut vauvat syntyvät tähän maailmaan tavallaan navasta. Se on kuitenkin aika harvinaista ja silloin äiti ja vauva tarvitsevat lääkäreiden ja hoitajien apua.

Kaivoimme kirjahyllystä ikivanhan lapsena äidiltäni saaman Sheila Kitzingerin ja Lennart Nilssonin kirjan "Äidin vatsassa". Kirjassa on kerrottu tekstein ja kuvin miten alkiosta kehittyy sikiö ja miten vauva lopulta syntyy. Siinä on kerrottu ihokontaktista ja jopa ensi-imetyksestä. Teksti on kirjoitettu lapselle ja siinä kuvataan asioita hänelle sinä-muodossa. Katselimme yhdessä kuvia ja luin tekstinpätkiä sieltä täältä sen perusteella mitä Pihvi sattui kysymään. Yritimme miettiä mikä kuvien sikiöistä vastasi parhaiten meidän Pullaa. Valistunut arvaukseni on, ettei Pihvin veikkaus mennyt ihan viikolleen nappiin.
Kirja herätti jonkin verran lisäkysymyksiä, kuten puhuvatko vauvat äitien masussa (ei, eivät puhu) ja sattuuko se synnyttäminen (kyllä se vähän aikaa sattuu, mutta se ei haittaa, koska sen on tarkoitus auttaa vauvaa syntymään). Jälkikäteen Pihvi vaikutti tyytyväiseltä saamaansa tietoon. Taputin itseäni salaa olalle, koska kysymys synnyttämisestä tuli hieman yllättäen enkä oikeastaan ollut varautunut vastaamaan siihen vielä sen kummemmin. Vauvasta ja syntymästä olemme puhuneet ennenkin, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun kumpikaan lapsista kyseenalaisti miten vauva pääsee pois äidin kohdusta. Sen jälkeen olemme ajaneet bussilla sattumalta Naistenklinikan ja Kätilöopiston ohi. Kerroin Pihville, että ensimmäiseen äiti ja isi menevät hetkeksi sitten kun uusi vauva syntyy, ja että hän sekä Papu ovat syntyneet jälkimmäisessä. Kolmevuotiaamme osasi hienosti kertoa, että siellä sairaalassa on kätilö, joka auttaa äitiä ja vauvaa synnytyksessä.

On oikeastaan mahtavaa, että oma äitini on aikoinaan hankkinut tällaisen kirjan, ehkä vastaavaa uteliasta pientä tyyppiä varten. Lennart Nilssonin kuvat ovat upeita ja on jotenkin ihmeellistä, miten kohdun sisältä voi saada niinkin tarkkoja otoksia*. Synnytyskeskustelusta innostuneena hieman googlailin myös Sheila Kitzingeriä, eikä hänkään ollut mikään ihan turha tyyppi. Hän oli ymmärtääkseni luonnollisen synnytyksen ja imetyksen puolestapuhuja, feministi ja opettanut myös englantilaisia kätilöopiskelijoita. Täytynee perehtyä Kitzingeriin lisää ja täyttää kirjahyllyä muutamalla muullakin hänen kirjoittamallaan kirjalla. Joka tapauksessa suosittelen muitakin vanhempia hankkimaan jonkun lapsille suunnatun raskauden ja synnytyksen kulusta kertovan opuksen. Kitzingerin ja Nilssonin kirjaa tuntui olevan jonkin verran liikkeellä antikvariaateissa, mutta koska se on yli 30 vuotta vanha kirja, voi sen hankkiminen olla haastavaa. Onneksi nykyään löytyy paljon uusiakin kirjoja aiheesta. Sain myös eräästä äitiryhmästä vinkin tästä videosta Youtubessa. Siinä 40 viikon matka on kuvattu 12 minuutissa. Video on hieman heikkolaatuinen enkä ole onnistunut löytämään sen alkuperää, joten jos joku sattuu tietämään, niin kiitollisena laittaisin sen itsellenikin ylös.

Pari viikkoa on mennyt oikeastaan hujauksessa joulunpyhiä odotellessa ja niiden siivittämänä. Olen myös ollut hieman kipeä ja flunssa on meinannut tulla, muttei sitten ole ihan kunnolla tullutkaan. On ollut päiviä, jolloin olo on ollut ihan karmea, mutta niiden välissä päiviä, jolloin olen jo luullut olevani paranemaan päin. Ensi tiistaina suuntaamme taas neuvolaan. Edessä on muun muassa isyyden tunnustaminen. Olemme tehneet sen kerran lastenvalvojalla ja kerran neuvolassa ja täytyy kyllä todeta, että tämä uusi neuvolasysteemi on huomattavasti perheystävällisempi. Lastenvalvojalla olo oli kuin syytetyllä ja minua hieman hämmensi, kun Jarkolta kysyttiin minun muista seksisuhteista lapsen siittämisen aikoihin. Ihan kun hän voisi sellaisia asioita vannottaa. Ensi viikolla on myös kaikella todennäköisyydellä viho viimeinen kerta, kun meillä tunnustetaan isyyttä. Siihen saattaa liittyä ensi elokuiset häät, mutta myös muut viime aikoina muhineet ajatukset. Jätän tämän kuitenkin tähän ja palaan siihen joku toinen kerta.

Ovatko teillä isommat sisarukset olleet kiinnostuneita siitä mitä kohdussa tapahtuu ja miten vauvat syntyvät? Kuinka olette käsitelleet asiaa?

*Nilssonin kuvat ovat herättäneet jonkin verran kritiikkiä ja niiden ottotapaa on jonkin verran kyseenalaistettu. Ainakin osa kuvista on otettu kohdun ulkopuolella.