90 opintopistettä. Tai tarkalleen ottaen 91, jos synnytyslaulukurssi, jonka hyväksilukeminen on hieman jäänyt, lasketaan mukaan. Puolitoista vuotta kätilöopintoja on nyt takana ja aika paljon enemmän vielä edessä. Viimeinenkin mehutippa, joka tästä kätilöopiskelijasta irtosi, on kyllä kuluneen syyslukukauden aikana puristettu ja hyötykäytetty, joten pieni breikki tulee todellakin tarpeeseen.

Kulunut syksy on ollut rankka ja vaihteleva. Toisinaan hommat ovat tuntuneet oleva hanskassa ja sitten on ollut niitä hetkiä, kun hanskat eivät ole olleet hukassa, vaan ne on tehnyt mieli heittää siihen kuuluisaan tiskiin. Olen tehnyt syksyn aikana enemmän ryhmätehtäviä kuin varmaan koko opiskeluhistoriassani ikinä. Deadline jos toinenkin on ollut lähellä paukkua (yksi vähän paukkuikin) ja monen kurssin kanssa on istuttu yökausia koneella. Välillä on tuntunut, että itsenäistä opiskelua on ollut hurjan paljon ja tehtäville on kyllä riittävästi aikaa, mutta monta kertaa on tullut myös huomattua miten erilaisia asioita meiltä vaaditaan viiden opintopisteen eteen opintojaksosta riippuen. Ryhmätöissä jokainen on onneksi tehnyt vähintään osansa. Itse olen välillä tuntenut omantunnontuskia siitä, että panokseni joihinkin töihin on tuntunut mielestäni riittämättömältä. Pyydänkin nöyrimmiten anteeksi opiskelutovereiltani, jos en ole antanut ihan kaikkea. Vetoaisin raskauteen, jos eräs ryhmäläiseni ei olisi kommentoinut ryhmätyötämme käyrillä makoillessaan.
Jännittävintä antia syksyssä oli varmaan viiden viikon harjoittelu kaukana kotoa. Viisi viikkoa on tosi pitkä aika kahden suht pienen lapsen kanssa evakossa poissa omista tutuista ympyröistä. Vaikka harjoittelupaikka oli ihana ja minulle jäi todella hyvä mieli erityisesti toisen ohjaajani rohkaisevista sanoista viimeistä vuoroa lopetellessa, en silti tiedä lähtisinkö hommaan uudestaan. Harjoittelureissulla oli selvästi vaikutusta myös lapsiin, joista varsinkin Papun stressi purkautui hurjana kiukkuna kotiinpalun jälkeen. Enkä yhtään ihmettele, olihan lasten isä pitkälti poissa kuvioista ja äitiäkään ei välttämättä näkynyt reiluun kahteen vuorokauteen, kun paukkasin iltavuorosta nopeiden yöunien kautta pitkään aamuvuoroon. Välillä pysähdyn ihmettelemään, että miten ihmeessä ihmiset onnistuvat sovittamaan kolmivuorotyön ja lapset, varsinkin jos lasten kanssa on yksin tai molemmat vanhemmat tekevät kolmivuorotyötä. Meillä tilanne ainakin toistaiseksi on se, että vaikka paperilla kumpikin voisi tehdä töitä kolmessa vuorossa, ovat lasten isän työvuorot lähtökohtaisesti maanantaista sunnuntaihin 8-17 välillä. Toivon, ettei asia tule kovinkaan radikaalisti tulevaisuudessa muuttumaan, sillä minun taitaa olla vielä vaikeampi päästä kiinni "siistiin sisätyöhön". Enkä välttämättä haluaisikaan.

Tammikuu alkaa kohdallani ihan uudenlaisissa merkeissä, sillä siirryn niin kutsutuksi hopsarilaiseksi ja alan tehdä opintojani omaan tahtiin. Pyrin pysymään vähintäänkin nykyisen ryhmäni mukana, mutta ainakin tällä hetkellä näyttää siltä, että joudun hieman soveltamaan opintojaksotarjontinta. Jäin harjoittelupaikkajahdissa taas kerran rannalle ruikuttamaan enkä saanut harjoittelupaikkaa vuoden alkuun. Sen sijaan poimin muita alunperin ensi syksylle ajoitettuja kursseja ja aloitan opinnäytetyön tekemisen yhdessä oppariparini kanssa. Kesällä pyrin suorittamaa loput 15 puuttuvaksi jäävää opintopistettä vapaavalinnaisilla opinnoilla. Huom. pyrin. Se saattaa olla aika kunnianhimoinen projekti häiden kynnyksellä, kun työstän siinä samalla opinnäytetyötä ja hoidan vastasyntynyttä vauvaa. Että onko tämä syksy opettanut minulle jotain? No ei! Ensi syksy on vielä ihan kokonaan auki. Ehkä toivoisin voivani tehdä ainakin molemmat ensi vuoden harjoittelut siinä samassa rytäkässä, etteivät ne jäisi roikkumaan ja hidastaisi valmistumista.

Ensi vuosi jännittää ja osittain jopa vähän pelottaa. Olen toki tähänkin asti joutunut ottamaan vastuun itse omasta opiskelustani. Sellaista se nyt ylipäätään korkeakoulussa on. Mutta enää minulle ei kanneta hopeatarjottimella valmiita lukujärjestyksiä ryhmäni opetussuunnitelman mukaan, vaan joudun itse etsimään tarvittavat opintojaksot ja huolehtimaan siitä, etteivät ne mene keskenään päällekäin. Ei varmastikaan mitenkään mahdotonta, mutta väitän sen kyllä vaativan vähän järjestelmällisempää ja pitkällisempää suunnittelua kuin mitä tähän asti, jotta saan kaiken mahdutettua kalenteriin ja kätilön paperit käteen seuraavan kolmen vuoden aikana. Näin kun asiaa ajattelee, niin 90 opintopistettä tuntuu kyllä ihan säälittävän vähältä ja se kätilön lakki todella kaukaiselta.

Mutta hei - me selvittiin taas yhdestä lukukaudesta. Mä ja mun perhe! Tämän raskausväsymyksen kanssa se on kyllä ollut vielä entistäkin mahtavampi suoritus. Olen tässä viime aikoina tykännyt taputella itseäni olalle ja niin aion kyllä tehdä nytkin. Ja sitten hetken lepään. Ensi viikolla nimittäin hyökkään sen opinnäytetyön kimppuun.

Mahtavaa vuodenvaihteen juhlaa kaikille!