Viisi vuotta sitten tähän aikaan olin aika juuri kotiutunut töistä. Vuoron jälkeen aloin miettiä suunnitelmia illaksi. Kaapissa houkutteli muistaakseni pullo punaviiniglögiä. Soitin ystävälleni joka ehdotti, että nappaisin glögin mukaan ja tulisin käymään. Syvällisiä, juoruilua ja linnan juhlia kuulosti aika täydelliseltä tavalta viettää työvuoron jälkeistä itsenäisyyspäivän iltaa. Juhlien jälkeen idea jatkojalostui ja päätimme suunnata juomaan vielä lasit viiniä kotikaupunkimme yöelämään, jos sitä nyt sellaiseksi voi sanoa, sillä keskustassa taisi olla avoinna kokonaiset kaksi baaria, joista ensimmäisessä ei ollut lisäksemme ketään. Pohdimme pitkään kääntyäkö takaisin vai kokeillako onnea seuraavassa paikassa. Ja onneksi kokeilimme, sillä ilman sitä viinilasillista viinipullollista saattaisi elämäni olla aika erilaista. Nimittäin valomerkin jälkeen Finlandia-hymnin soidessa tapasimme kaksi miestä, joista toisen kanssa vaihdoin lopulta numeroita. Kotimatkalla naurahdin ystävälleni, että tyypistä tuskin koskaan kuuluu mitään. Väärässä olin, sillä jo samana päivänä muutaman tunnin yöunien jälkeen kilahti puhelimeen treffikutsu.

Sillä tiellä olemme edelleen viisi vuotta myöhemmin. Sitä elämää on rikastuttanut (ja köyhdyttänyt) pian kolme lasta ja yhteisen kodin asuntolaina. Niin siirappiselta kuin se kuulostaakin, niin näitä viittä vuotta en vaihtaisi mistään hinnasta pois. Elämäni ehdottomasti paras päätös oli lähteä "yksille" juhlistamaan Suomen 95-vuotista itsenäisyyttä, sillä ilman sitä en olisi tässä. Normaalisti olemme käyneet vuosipäivämme kunniaksi jossain, mutta nyt vuosipäivä sattui sellaiseen saumaan, ettei yhdessä ulos lähteminen tuntunut oikein hyvältä idealta: Esikoinen sairastaa, minulla on narut solmussa opintojen kanssa ja tuo toinen puolisko tuntuu olevan haluttua tavaraa töissä. Yhteistä taivalta juhlittiin eilen elokuvalla, kuohuviinillä ja kiinalaisella ruoalla sohvannurkkaan käpertymällä. Se sopi tähän tilanteeseen paremmin kuin hyvin.

Imelät kiitokset sinulle, Jarkko, että vielä viidenkin vuoden jälkeen olemme tässä. Olet jaksanut metkuni ja ketkuni, seissyt vierelläni muutosten tuulessa, ollut tasa-arvoinen vanhempi, tukenut minua haaveissani, ollut ymmärtäväinen ja rakastava sekä antanut anteeksi tilanteissa, joissa olen todella töpeksinyt ja hyväksyntääsi tarvinnut. Kiitos, että karkkipiilosi ovat maailman huonoimpia (ja että niistä aina tarpeen tullen löytyy jotain pientä) ja että huumorintajusi on ehkä vielä jopa huonompi kuin minulla. Kiitos, että olet antanut minulle kodin ja kolme ihanaa lasta. Ja kiitos, että lopulta älysit kosia ja myötäilet välillä vähän hullujakin hääsuunnitelmia. En tiedä mihin maailman tuulet meitä tästä kuljettaa, mutta tiedän, että molemmat toivovat meidän olevan tässä vielä vanhoina ja ryppyisinä.