Hei, minä täällä taas! Se kroonista vauvakuumetta kätilöopinnoillaan lievittävä imetyshirmu, joka tykkää paasata vauvoista, tisseistä ja vanhemmuudesta. Tulin vaan kertomaan, että tässä ehkä paasataan raskaushöyryissä viimeistä kertaa. Ai mitäkö tarkoitan? No että nyt ainakin toistaiseksi tuntuu hyvin vahvasti siltä, että vauvamatkat ovat minun osaltani tässä.
Olen tiennyt jo hyvin pienenä haluavani äidiksi. Jossain vaiheessa lapsuutta pojat olivat niin ällöttäviä, että luulin varmasti haluavani yksinhuoltajaäidiksi. No - enää en siihen ehdon tahdoin ryhtyisi, eikä näillä näkymin onneksi tarvitsekaan, sillä vanhemmuus on ihan kiva juttu jakaa jonkun kanssa. Vauvahaaveetkin jäivät jossain vaiheessa lapsuutta taka-alalle, mutta kun vauvoja alkoi syntyä perhepiiriin, huomasin äitiyshaaveiden taas nostavan päätään. Katselin vauvanvaatteita kirpputoreilla sillä silmällä mitä itse haluaisin pukea omalle lapselleni. Esikoisesta tehdyn plussatestin jälkeen olen potenut jonkin sortin kroonista vauvakuumetta läpi raskauksien ja jopa vaikeiden vauvavuosien. Välissä on tainnut olla yksi hetki, jolloin vannoin etten ryhdy tähän hommaan enää ikinä. Se oli jossain heinäkuun 22. kello 7.30 ja heinäkuun 23. kello 23.19 välillä vuonna 2014, ja siihen saattoi liittyä hyödyttömät ja kivuliaat supistukset sekä päivystysosaston kätilön eteeni kantama parasetamoli. Viimeistään 40 tuntia myöhemmin mieli oli kuitenkin muuttunut, olihan synnyttäminen ihan kivaa ja palkitsevaa puuhaa.

Ajatus on muhinut päässäni jo pitkään, mutta taisin sanoa asian ensimmäisen kerran ääneen joskus raskausviikolla 24. Istuimme autossa ja totesin Jarkolle, että ensimmäistä kertaa alkaa tuntua siltä, että tämä reilut 40 viikkoa jää minun viimeiseksi. Minun. Ihmisen, joka on puhunut pyöräyttävänsä vähintään viisi vauvaa. Jarkko vastaukseksi puuskahti, että "juu ei nyt kyllä vähään aikaan, ei riitä enää kädet, rahkeet tai tila autossa" (toim. huom. että viimeisin tuntui olevan se suurin ongelmista). Korjasin olevani tosissani. Olin toki samaa mieltä, että kolme vauvaa reilussa kolmessa ja puolessa vuodessa on ihan mahdottoman paljon ja että aletaan kyllä olla normaalin ihmisen jaksamisen rajoilla jo ihan senkin puolesta. Mutta että en todella potenut enää vauvakuumetta ja että meidän (tai ainakin minun) lapsilukuni oli nyt tässä. Olemme puhuneet asiasta sittemmin useampaan otteeseen, ja mitä enemmän asiasta keskustelemme, sitä varmempi ajatuksestani olen. Paitsi nyt, kun kirjoitan sitä tähän ylös. Tekisi mieli jänistää.

Huvittavinta "tilanteessani" on ollut se, että olen potenut kroonista vauvakuumetta raskaana ollessani ja vauvan kanssa. Kerran jopa niin, että olin yhtäaikaa raskaana ja minulla oli vauva. Nyt yhtäkkiä tekee mieleni nostaa kädet ilmaan ja todeta, että enough is enough. Haluan valmistua ja tehdä töitä, en vauvoja. Haluan asua mukavasti tässä meidän kodissa ja muuttaa maksimissaan tien toiselle puolelle rivitaloneliöön. Ennen kaikkea haluan asua kotikaupungissani, en muuttaa 100 kilometrin työmatkan päähän halvempien asumiskustannuksien takia. Halusin lapsia pienellä ikäerolla, ja jotta minulla on mahdollisuus kaikkeen muuhun mitä haluan, en voi tähän hätään toivoa enempää lapsia. Kolme lasta on ihan hyvä luku. Mehän olemme jo jotain 2000-luvun suurperheellisiä. Vuoden 2016 tilastojen mukaan naiset Suomessa synnyttivät keskimäärin 1,57 lasta. Meillä on jo lähes tuplat.
Täytyy myöntää, että olo on vähän haikea. Välillä mietin, että olenko nyt ottanut kaiken ilon irti tästä raskaana olemisesta, jos se nyt todellakin on tässä. En ehkä koskaan enää pissaa tikkuun aidosti lopputulosta jännittäen. Kymmenen viikon kuluttua saan mahdollisesti tuntea viimeisen kerran potkuja vatsassani. Viimeiset synnytyssupistukset. Viimeisen synnytyssupistuksen. Kun asiaa alkaa romantisoida, tekee mieli jänistää vähän lisää. Monille ystävilleni eivät vauvat ole vielä kovin ajankohtaisia. Entä sitten kun niistä tulee ajankohtaisia? Muutunko kateudesta vihreäksi toisen kasvavaa raskausvatsaa seuratessani? Todennäköisesti. Mutta voi olla, että jos omat lapset ovat silloin jo tarpeeksi isoja, haihtuu kateus viimeistään siinä vaiheessa, kun ystävän vastasyntyneeltä tulee eritteitä kummastakin päästä ja ymmärrän, ettei minun ole tarvinnut enää vuosiin välittää moisista. Ja sen sijaan, että illalla pomppisin jumppapallon päällä nukuttamassa vauvaa, avaan Netflixin, kudon sukkaa ja luen vielä joskus sellaisen kirjan, joka ei liity hoitotyöhön tai jossa ei seikkaile Puppe tai pieni sininen auto.

Ajatus kolmilapsisesta loppuelämästä veti meistä toisen vähän hiljaiseksi. Sen, joka ei alun alkaen ihan suoralta kädeltä niellyt viisilapsisen perheen mallia. Siksi lupasin jättää meille takaportin, olemmehan kuitenkin vasta 28-vuotiaita. Jos vaikka viiden tai kymmenen vuoden päästä tuntuu siltä, että tulevassa rivitaloneliössämme olisi tilaa vielä iltatähdille, niin iltatähdet saavat tulla. Mutta ensimmäistä kertaa vauva ei tunnu ollenkaan ajankohtaiselta ajatukselta, jos nyt ei mietitä sitä, että kohdussani tälläkin hetkellä pieni ihmisenalku kelluu. Ja sen ajatuksen kanssa minä olen aika sujut.