Muistatteko kun muutama viikko takaperin manasin sitä, että mikään ei ole valmista vauvaa varten enkä oikein edes tunnu enää muistavan mitä kaikkea vauva tarvitsee? No - kotiutumisvaatteet ovat vielä ostamatta, sängyt laittamatta ja sairaalakassit pakkaamatta, mutta muuten asiassa ollaankin edistytty jo paljon. Kävin nimittäin läpi Papun ja Pihvin vanhat vauvanvaatteet, jotka luulin jo moneen kertaan läpi käyneeni ja lahjoittaneeni eteenpäin. Niin vaan sieltä löytyi täytettä yhden ikealaisen lipastonlaatikon verran. Yksi asia johti toiseen ja päädyin samaan syssyyn käymään läpi myös isompien lasten laatikot. Pieniä vaatteita meni kirpparikasaan ja isoveikan lipastosta siirtyi jotain pikkusiskon lipastoon. Puhkikuluneet vaatteet heitin tekstiilijätteeseen, ja uskokaa tai älkää, mutta oli hankala löytää ehjiä tai paikkaamiskelpoisia housuja kolmevuotiaan esikoisemme vaatevarastosta. Mitä kolmevuotias poika tekee puhkoakseen kaikkien housujensa vasemman polven?

Vaikka järjesteleminen helpotti vauvastressiä, sain kyllä aiheutettua sillä itselleni harmaita hiuksia parista muusta syystä. Tajusin, ettei nykyisillä lipastoilla pötkitä pitkälle, kunhan vauva kasvaa ja vaatteet alkavat viedä enemmän tilaa kuin postimerkki. Jo nyt kasattuani muka olemattomia vauvanvaatteia lipastoon tuntui siltä, ettei yhteen laatikkoon saa mahtumaan mitään ja kaikki pitää rytätä. Toisaalta tein myös kaikkea muuta kuin sillä hetkellä olisi pitänyt. Koulu ja opinnäytetyö pitää kiireisinä pitkälle helmikuun puoliväliin ja vauvanvaatteiden viikkailun sijaan olisin voinut vaikka lukea tenttiin tai kirjoitaa opinnäytetyösuunnitelmaa. Mikä siinä onkin, että kun olisi oikeasti tärkeitä juttuja tehtävänä, alkaa siivoaminen ja muut pikku jutut kiinnostamaan enemmän ja enemmän?
Olen myös elänyt aktiivista yöelämää - tosin niin on Pullakin. Viime yönä valvoin, manasin tukkoista nenää ja tein Spotifylistaa synnytyssaliin. Pulla ilmeisesti jammaili musiikkivalintojeni tahdissa. Samalla googlailin, että kätevän, kännykkään liitettävän pikkukaiuttimen saa halvimmalla Gigantista. Tämä lähinnä sitä varten, että musiikkia pystyy oikeasti kuuntelemaan, jos sellainen fiilis synnytyksen aikana iskee. En yhtään muista millaiset poppivehkeet Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri tarjosi aikoinaan Kätilöopistolla, ja Naistenklinikan äänentoistolaitteista minulla ei ole hajuakaan.

Olemme myös päässeet sopuun vauvan nimestä. Tytölle minulla oli nimi valmiina tälläkin kertaa hyvin varhaisessa vaiheessa, ja se nimi saikin siunauksensa myös lapsen toiselta vanhemmalta ensiesittelyssä iltakävelyllä Pielisjoen varrella heinäkuussa 2017. Pojan nimi taas tuotti enemmän päänvaivaa. Pidämme molemmat perinteisistä suomalaisista nimistä, joissa on hieman vanhahtava kaiku. Minulle on lisäksi tärkeää, ettei samannimisiä lapsia ole kahtatoista tusinassa. 3000 on täysin hatusta vedetty luku ja maksimimäärä kaimoja, jonka nimen valitsemishetkellä lapselle sallin. Jarkko ehdotti monia ihan kivoja ja tosi ihaniakin nimiä, kuten esimerkiksi Reino, Toivo ja Viljo, mutta koska lähipiiristämme löytyy kaikki kolme, halusin ruksia ne pois listalta. Lisäksi halusin, että kutsumanimessä on maksimissaan kuusi kirjainta ja että nimi ei muistuta liikaa kummankaan vanhemman sisaruksen nimeä. Henkilökohtaisesti en pidä Tupu, Hupu ja Lupu -kombosta, mutta toisaalta en enää tässä vaiheessa halua, että lapsista yhden nimi erottuu kahdesta poikkeavana. Toisen lapsemme nimi on pehmeä ja alkaa vokaalilla, kun taas toisen lapsemme nimi on kova ja alkaa konsonantilla. Yksi nimen kriteeri minulle oli siis myös se, että jos se on pehmeä, tulisi sen alkaa konsonantilla, ja jos se olisi kova, tulisi sen alkaa vokaalilla. Hankalaa, eikö?
Edellistä kappaletta tavatessani alan muuten hiljalleen ymmärtämään, miksi toiset ehkä suosittelivat minulle ja Helsingin Yliopiston almanakalle pehmustettua valkoista huonetta. Mutta koskaan aiemmin ei ollut tarvinnut käyttää lapsen nimen miettimiseen näin paljoa aikaa. Esikoisesta ja kuopuksesta olemme päässeet sopuun samoin tein. Koska kuopuksen nimi on ollut minulla valmiina vuosia ja se olisi annettu jo esikoiselle, jos hän olisi ollut tyttö, annoin Jarkolle vapaammat kädet pojan nimen valinnassa. Nyt kun emme edes tiedä kumpaa odotamme, tuntui nimiasia sitäkin hankalammalta. Joku neutraali nimi olisi tietysti ollut yksi todella hyvä vaihtoehto, mutta koska emme ole sille linjalle aiemminkaan lähteneet, emme halunneet niistä aloittaa nytkään. Toinen nimi oli helppo, se on nimittäin juontanut juurensa jomman kumman suvusta ja niin se juontaa myös tälläkin kertaa. Ja kyllä me sen pojan etunimenkin kanssa pääsimme lopulta yhteisymmärrykseen, kun aloimme makustella uudestaan jo kerran ylivedettyä nimeä. Se tuntui lopulta todella hyvältä ja oikealta.

Asiassa on kuitenkin vielä yksi mutta. Lähipiiriimme on syntymässä toinen vauva kaksi päivää meidän jälkeen. Hieman heikottaa, että nyt kun olemme vihdoin löytäneet kaksi täydellistä nimeä, kastettaisiin tämä vauva jommalla kummalla niistä nimistä - tai eritoten sillä nimellä, jonka sitten vauvan sukupuolen mukaan olisimme olleet antamassa. Meillä ei nimittäin ole mitään "varanimiä", ja siinä missä toisten mielestä siinä ei ole mitään kummaa, niin minä en haluaisi nimetä lastani hänen mahdollisen leikkikaverinsa mukaan, vaikka se kuinka imartelevaa olisikin. Molempia nimiä, sekä pojan ja tytön nimeä, emme joka tapauksessa pääse koskaan käyttämään. Ensimmäinen syy löytyy vihdoin hellittäneestä vauvakuumeesta ja toinen siitä, että ne molemmat alkavat samalla kirjaimella. Niin - unohdinko mainita, että lapsillamme täytyy kaikilla olla omat alkukirjaimet?