Heinäkuun alkupuolella plussatessani ajattelin, että eihän vauva tule vielä aikoihin. No - jo on aikoihin eletty. Vauva ei tosin ole vielä syntynyt, enkä usko hänen syntyvän vielä hetkeen, mutta tänään on kuitenkin se päivä, jolloin raskautta on kulunut täydet 40 viikkoa. Takana on 280 päivää, joiden aikana sisälläni on kasvanut ja kehittynyt uusi pieni ihmisen alku. Päivä, joka viime kesänä tuntui niin kaukaiselta, on vihdoin ja viimein käsillä. Samalla koitan pysyä positiivisena ja ajatella, että joka päivä jona en synnytä, lisää todennäköisyyttä synnyttää seuraavana. En tiedä kuinka pitkälle raskauden annettaisiin Suomessa lopullisesti mennä, mutta jos nyt lasketaan jäykästi 42+0 asti, on minun logiikallani reilun seitsemän prosentin todennäköisyys synnyttää tänään. Huomenna todennäköisyys on aavistuksen isompi.
Loppuraskauden viikot matelevat hitaasti. Samalla, kun tiedän olevani todella lähellä "maalia", tuntuu jokainen vauvaton päivä vuodelta. Raskautta varjostaa myös vaivat. Nukkuminen ja kyljen kääntäminen on vaikeaa ja kävely tekee kipeää liitoskipujen takia. Asiaa ei yhtään helpota uteliaat kyselyt: Joko vauva on syntynyt? Kyllä - hittolainen! Unohdettiin aivan kertoa. Vauva syntyi viisi viikkoa sitten ja jätettiin se Naistenklinikan löytötavarakoriin.

En edes henkilökohtaisesti tykkää paljoa puhua lasketusta ajasta. Minulle se on lääketieteellisistä syistä annettava mediaani, jolla määritellään vain sikiön täysiaikaisuutta ja joka auttaa rajaamaan raskauden turvallista kestoa. Kaksinkertaisella kokemuksella pidän todennäköisenä, että yli mennään vähintään sillä viidellä päivällä, koska niin vaan se minun kroppani toimii. Itse olen veljieni kanssa syntynyt tasan kymmenen päivää lasketun ajan jälkeen, vaikka meidän välillämme on ikäeroa seitsemän ja 13 vuotta. Ehkä tässä on siis mukana ripaus perinnöllisyyttäkin. Kaikesta huolimatta herään joka aamu hieman harmissani siitä, ettei yöllä tullutkaan lähtöä, vaikka en siihen illalla varsinaisesti varaudukaan.

Joka tapauksessa kyse on enää hetkistä. Viimeinen äitysneuvolakäynti on alkuviikosta. Koskaan en ole viikon 41 käynnille vielä päässyt, mutta koska se tällä kertaa on hyvissä ajoin, ehdin todennäköisesti vielä kerran stixaamaan pissaa ja mitauttamaan sf-mittaa. Nyt varsinkin loppuraskaudesta neuvolakäynnit ovat jotain mitä odottaa. Vaikka samalla hieman ärsyttää varata seuraavaa ja seuravaa neuvolaa, on oikeastaan kiva, että kalenterissa on jotain konkreettista mitä odottaa. Ne, koulu, Pihvi ja Papu ovat oikeastaan ainoat asiat, jotka auttavat pitämään pään kylmänä ja ajatukset muualla. Jos olisin äityslomalla odottamassa esikoistani, olisin varmaan hermoraunio.