"Arvoisa asukas: Tämä on ensimmäinen häätöilmoitus. Terveysviranomaisten langettavan päätöksen mukaisesti teillä on viikko aikaa poistua yksiöstänne pysyvästi ennen häätötoimenpiteiden arvioimista ja aloittamista. Olkaa ystävällisiä ja luovuttakaa huoneisto vuokranantajallenne ennen häätötoimenpiteiden aloittamista määräaikaan mennessä. Vuokranantajallanne on oikeus periä ylimenevät päivät ja häätökustannukset tulevista viikkorahoistanne."
Kävin eilen viimeisellä äitiysneuvolakäynnillä. Se oli sekä tämän raskauden viimeinen, että hyvin todennäköisesti myös elämäni viimeinen. Täytyy todeta, että vaikka kuinka tulee ikävä pienen sydämen jumputuksen kuulemista ja myöskin säännöllistä höpöttelyä mun maailman ihanimman terveydenhoitajan kanssa, niin tavallaan olo on myös aika huojentunut, että nyt tämä on tässä. Enää yksi koitos edessä. Tai kaksi, jos Pulla päättää vielä kypsyä pitkään. Nimittäin viimeistään ensi maanantaina pitää soitella aikaa yliaikaiskontrolliin. Minulla itselläni ei sinne sinänsä ole mikään kiire ja hinku, sillä vaikka nyt valitankin jokaisesta synnytyksenpuutteisesta päivästä, toivon ennen kaikkea luonnollista käynnistymistä. Itsestään edenneen synnytyksen jälkeen muistot oksitosiinitipasta ovat hieman epämiellyttävät. Keinotekoinen supistus tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan kipeänä tuntemuksena ilman huippua ja lepovaihetta. Toisaalta minua henkilökohtaisesti hieman ahdistaa ajatus sektiosta, se on ahdistanut aina. Siihen tilanteeseen en haluaisi kaiken kypsyttelyn ja käynnistelyn päätteeksi joutua.

Häätöä olen hiljalleen yrittänytkin erilaisin kotikonstein. Esimerkiksi kotimme ei ole koskaan näyttänyt näin siistiltä. Olen puunannut kodin lattiasta kattoon ja vaihtanut järjestystä molemmissa makuuhuoneissa. Täytyy myöntää, että jopa jokunen huonekalu on saattanut siirtyä ihan yhden naisen voimalla. Olen syönyt tulista ruokaa, ainakin yrittänyt rentoutua, liikkunut niin ahkerasti kuin saimaannorppana pystyy. Vadelmanlehtiä olen uutellut jo useamman paketin verran. Monena iltana selässä ja reisissä on tuntunut pieniä polttoja, joita olen helpottanut lämpimällä suihkulla ja aoumia hoilaamalla. Eilen tuntui jo niin kipeältä, että hetken uskoin synnytyksen käynnistyneen supistuksilla. Mikä pettymys olikaan herätä aamulla yhdessä osassa.

Huomenna on 40+5. Se on minulle perinteinen vesienmenopäivä. Tajusin asiaa ajatellessani, että koko raskauden olon kohdistanut fokukseni huomiseen päivään. Kun Jarkon kanssa teimme vedon lapsen syntymäpainosta, -pituudesta, -sukupuolesta ja -päivästä joskus raskausviikolla viisi, veikkasin syntymäpäiväksi huomista. Olin aidosti varma siitä. Tätä kirjoittaessa hieman pelottaa, että mitä jos huomenna ei tapahdukaan mitään. Olo on ollut niin kovin toiveikas.

Tiedän kaikki latteudet, kuten "kyllä se vauva sitten ajallaan tulee" ja "nauti nyt vielä kun voit". Mutta voiko yksikään tässä tilanteessa ollut äiti enää aidosti nauttia raskaudesta, kun vaihtoehtona on ihana vauvantuoksuinen nyytti?