To walk a mile in someone else's shoes. Siinä on muuten aivan loistava englanninkielinen sanonta. Annoin itseni taannoin ymmärtää, että minun elämäni on niin helppoa ja täydellistä, että kannattaa ihan olla kateellinen. Se olisi naurattanut, jos kommentti ei olisi tullut ihmiseltä, jolle olen vuodattanut muun muassa meidän vauvavuosien vaikeudesta. Kommentista jäi myös kieltämättä sellainen fiilis, että kun olen yrittänyt purkaa ajatuksiani toiselle, ovat juttuni menneet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kommentti tuli ihmiseltä, joka on viime aikoina kokenut elämässään tuhatkertaisesti enemmän haasteita kuin minä koskaan. Siitäkin huolimatta pidin kommenttia ajattelemattomana ja vähättelevänä. Ainakaan itse en ole koskaan ajatellut, että elämäni olisi helppoa ja täydellistä.

Ymmärrän kyllä, että kun tässä eletään vauvantuoksuisessa pumpuliarjessa suunnitellen kesähäitä ja opiskellaan omaan unelma-ammattiin, ovat kaikki palaset pääpiirteittäin aika kohdillaan. Minulla on ympärilläni paljon hyviä asioita ja olen todella onnellinen. Sellaisia ihania juttuja, jotka tämä kommentoija on jo saanut itse kokea. Haluan myös ehdottomasti elää niiden hyvien asioiden kautta. Liika murehtiminen ahdistaa ja masentaa, ja lisäksi se ruokkii itseään. On vaikea nähdä missään asiassa hyvää, jos katsoo vain sitä mikä on huonosti. Täydellinen on aika äärimmäinen sana. Se on muotti, johon kenenkään on aika mahdotonta mahtua.

Koen, että elämäni olisi täydellistä, jos esikoinen ei olisi itkenyt elämänsä ensimmäistä vuotta ja kahta kuukautta. Tai että vaikka olisi itkenytkin, niin siihen olisi löydetty syy ja saatu apua silloin, kun tilanne oli akuutti. Tai ettei kukaan olisi kerta toisensa jälkeen vakuutellut minulle, että "kyseessä on varmaan se kolmen kuukauden koliikki". Elämäni olisi täydellistä, jos ei olisi säännöllisen epäsäännöllisesti tarvinnut istua keskellä yötä autonrattiin ja ajaa tuntikausia pitkin Keski-Uudenmaan peltoteitä saadakseen lapsen vihdoin nukahtamaan. Kaupungissa ei voinut ajaa, sillä liika jarruttelu tai valoihin seisahtuminen olisi saattanut herättää lapsen. Elämäni olisi täydellistä, jos kovasti toivottu toinen lapsi ei myöskin olisi itkenyt yötä päivää ensimmäistä elinvuottaan. Jos emme olisi viettäneet päiväkausia jumppapallolla pomppien, jotta pienellä olisi hyvä olla. Elämäni olisi täydellistä, jos en joutuisi ravaamaan hänen kanssaan Jorvin lastenpäivystyksessä joka kerta, kun hänelle iskee hengitystieinfektio eivätkä lapsen omat astmalääkkeet enää auta. Näin olen tehnyt niin monta kertaa sitten elokuun 2016, että hyvä jos oman käden sormet riittävät laskemaan. Elämäni olisi täydellistä, jos en niissä tilanteissa valvoisi öisin sydän syrjällään lapsen hengitystä kuunnellen ja miettien, että hitto kun saisi saturaatiomittarin kotiin.
Elämäni olisi täydellistä, jos minulla olisi jokin koulutus. Toki olen polkuni valinnut ihan itse, mutta olisihan se nyt hemmetin paljon ideaalimpaa, että olisin päätynyt tälle polulle jo silloin, kun valintoja tehtiin ensimmäistä kertaa. Siis sen sijaan, että ensin opiskelin vähän valtiotieteitä, pikkuisen enemmän kansalaistoimintaa ja lopulta päätynyt terveysalalle. Elämäni olisi paljon täydellisempää, sillä pystyisin pyhittämään kotonaoloajat täysin perheelle sen sijaan, että päiväni jatkuu koulutehtävien parissa edelleen sittenkin, kun lapset ovat jo tulleet päiväkodista ja lopulta menneet nukkumaan. Elämäni olisi paljon täydellisempää myös siksi, että minulla todennäköisesti olisi oikea työ. Ei ihan joka kuukausi tarvitsisi laskea kukkaron pohjalla olevia markkoja tai tehdä kauppalistaa aina niin pennin päälle, jos haluaa jättää jotain säästöönkin.

Ja ai niin! Elämäni olisi paljon täydellisempää, jos tuuhea- ja tummatukkainen kuopuksemme ei olisi kolmen päivän iässä alkanut nieleskellä, hikotella ja huutaa selkä kaarella. Jos hän ei ihan joka kerta havahtuisi hereille, kun hänet laskee jonnekin nukkumaan. Tai jos ne unet ylipäätään kestäisivät pidempään kuin 15 minuuttia ilman, että hän välissä säpsähtelisi hereille. Elämäni olisi paljon täydellisempää, jos minun ei taas kerran tarvitsisi lukea jokaisen ruokatuotteen pakkausselostusta varmistaakseni, ettei se sisällä muun muassa maitoa, kananmunaa, soijaa, vehnää, ruista, ohraa tai niiden johdannaisia. Suomessa se muuten on aika hankalaa, sillä näistä kuudesta joku löytyy lähes takuuvarmasti kaupan hyllystä umpimähkään valitusta tuotteesta. Elämäni olisi täydellistä, jos en tälläkin hetkellä pohtisi, että mikähän ruoka-aine häntä vielä voisi huudattaa. Elämäni olisi paljon täydellisempää, jos neuvolalääkäri ei olisi taas kerran kertonut, että meillä vierailee vain sellainen harmiton kolmen kuukauden koliikki. Tai vähätellyt huoltani pitkän keskustelun jälkeen vielä vauvan kantamerkinnöissä. Tai jos meillä ei olisi varattuna aikaa allergologille kuukauden ikäisen vauvan kanssa. Tai jos ei taas tarvitsisi vedellä yhden millin ruiskuun Gavisconia, koska mitään muutakaan ei voida tähän hätään saada avuksi. Senkin antamisesta sain käydä neuvolalääkärin kanssa pientä neuvottelua.

Toisen elämän romantisoimiseen tai ongelmien vähättelyyn on todella helppo syyllistyä. Tiedän, teen sitä itsekin. Totesin taannoin eräälle ystävälleni miten helppohoitoinen ja hymyilevä lapsi heillä onkaan ja että olisipa meilläkin joskus normaali vauvavuosi. Sen kun olin sylkäissyt suustani, teki mieli puraista kieletäni. Minä tiedän, että omat haasteensa on ollut heilläkin. Niissä tilanteissa olen ainakin yrittänyt olla tukena ja neuvoa, kun sitä on pyydetty. Mistä minä tiedän niistä asioista, joita minulle ei ole kerrottu? Omien ongelmien kanssa on niin helppo jäädä yksin, eikä niitä edes aina halua purkaa kenellekään ulkopuoliselle. Se, että jonkun elämä näyttää mahtavalta, ei tietenkään tarkoita sitä, että se olisi sellaista ihan joka hetki. Olisi siis aika loukkaavaa mennä väittämään heidän elämäänsä kiiltokuvaelämäksi.

Minun ei myöskään ole tarkoitus vähätellä tämän kommentin heittäneen ihmisen tuskaa tai vertailla kenellä tässä menee huonommin. Sen sijaan haluaisin huomauttaa, että täällä Suomessa meistä monella ovat asiat aika mallillaan. Niistä hyvistä asioista olen yrittänyt pitää kiinni, sillä ne antavat sitä polttoainetta istua autoon kuljettajan paikalle keskellä yötä. Ja jos itseltä löytyy vaikkapa terve parisuhde, omakotitalo ja farkkuvolvo, vaikuttaisi ne tismalleen samat pääpiirteet olevan kunnossa kuin minullakin. Tässä maailmassa on myös niitä ihmisiä, joilla menee oikeasti todella huonosti. Väitän, että ne ihmiset eivät istu nettiyhteyden päässä.