Odottavan aika on pitkä. Tämä raskaus kesti kohdallani kaikista pisimpään. Esikoinen syntyi 40+6, keskimmäinen 41+0 ja kuopuksemme 41+1. Toisaalta se oli synnytyksistä kaikista nopein. Esikoinen teki tuloaan vesien menosta 40 tuntia, keskimmäinen 28 tuntia ja kuopuksemme vain kymmenen, tai oikeastaan hieman alle. En ollut ihan varautunut niin nopeaan toimintaan.

Heräsin 24.3. aamuyöllä yhden jälkeen vellovaan pahoinvointiin. Hetken mietin jaksanko nähdä vaivaa ja nousta, mutta olo oli niin voimakas, että pelkäsin oksentavani siihen paikkaan. Nousin ja hipsin vessaan päin vain havahtuakseni siihen, että perässäni kulkee lapsivesivana. Herätin Jarkon ja soitin päivystykseen. Sovimme, että jatkaisin unta ja menisimme käymään aamulla puoli yhdeksän aikaan. Yritin nukkua, mutten tietenkään saanut unta. Arvoin mielessäni, että jokohan meillä sen päivän puolella olisi vauva vai venyisiköhän odotus huomiselle. Pian ajatuksia tuli sekoittamaan kevyet supistukset. Neljältä luovutin ja nousin ylös mennäkseni suihkuun ja laittaakseni loput tavarat kasaan. Suihku ei juurikaan helpottanut oloa. Noin tunnin kärvistelin ja herätin Jarkon uudestaan. Pyysin häntä laittamaan TENS-laitteen. Sen ja jumppapallon avulla supistukset pysyivät siedettävinä ja kykenin katselemaan muutaman tunnin televisiota. Samalla käytin hyväksi synnytyslaulukurssilla oppimiani asioita ja hölisin vokaaleitani. Ensimmäisen kerran mieleeni juolahti, että nyt saattaisi olla tosi kyseessä.

Lapset herätimme noin seitsemän aikaan ja rupesimme tekemään lähtöä mummun luo. Supistukset tuntuivat intensiivisemmiltä, mutta niiden kanssa pärjäsi. Pääsimme mummulaan asti ja hyvästelimme lapset. Naistenklinikalle lähdimme taksilla. Pelkäsin, että saisimme kuljettajaksi jonkun huuliveikon tai paniikissa olevan ensikertalaisen (kuten viimeksi), jolloin tilanne menisi kuljettajan rauhoitteluksi. Mutta meidän kuljettajamme oli onneksi hiljaa koko matkan. Hän tervehti tullessaan kohteliaasti ja hyvästeli sekä toivotti onnea sairaalan ovella, siinä se. Menimme ilmoittautumaan päivystykseen. Olo oli jo aika tukala, mutta jotenkin vakuuttelin itselleni edelleen, että ei tämä voi näin nopeasti syntyä. Sain ohjeeksi täyttää esitietolomakkeet ja istua alas odottamaan päivystyspuolen kätilöä, mutta pian minulle tultiin sanomaan, että varmaan parasta siirtyä suoraan käyrien kautta synnytyssaliin. Ja niin sitä mentiin. Kello oli noin puoli yhdeksän.

Käyrät otettiin minun ollessa nelinkontin lattialla jumppamaton päällä. Välillä nojailin myös jumppapalloon. TENS oli edelleen aktiivisessa käytössä. Välillä sydänäänet hukkuivat vauvan ollessa jo niin alhaalla, ja lopulta kätilö joutuikin pitelemään anturia oikeassa kohtaa siistin käyrän saamiseksi. Kohdunsuu oli muistaakseni neljä senttiä auki ja siirryimme sitten synnytyssaliin, jonne mukaan tuli myös kandi. Pyysin päästä ammeeseen ja pääsinkin. En tiedä oliko se hyvä asia näin jälkeen päin ajateltuna. Minua vesi ei auttanut yhtään, sen sijaan TENSin pois ottaminen jotenkin lamaannutti. Jälkikäteen ajateltuna se harmittaa minua hirveästi. Ammeessa kykenin olemaan ehkä maksimissaan parikymmentä minuuttia, tosin minusta se tuntui vähintään tunnilta. Kätilö tsemppasi kovasti ja yritti saada minua rentoutumaan, mutta hyvän asennon löytäminen tuntui mahdottomalta seuraavan supistuksen iskiessä ennen kuin toinen oli edes ehtinyt loppua. Lopulta nousin ammeesta ja pyysin epiduraalia. Olimme seitsemässä sentissä, ja kätilö totesikin niiden olevan normaalit epäuskon sentit.
Anestesialääkäri ehti paikalle noin yhdeksässä. En tiedä mitä kello oli, sillä en ollut kovin tietoinen ympärilläni tapahtuvista asioista, vaan keskityin vain supistuksiin. Muistan kyllä, etten tainnut olla lääkärin päivän lempipotilas: Hän yritti saada minua kääntymään toiselle kyljelleni ja kun en kesken supistuksen pystynyt, hän alkoi kääntää minua itse. Käskin pitämään näppinsä erossa. Lopulta hän antoi olla. Kätilö epäili, ettei puudute ehtisi vaikuttaa. Minä päässäni ajattelin, että ja varmaan ehtii. Kun kerta epiduraaliin päädyin, niin en toden totta aikonut ottaa sitä turhan takia. Odottelin olon helpottamista enkä tiedä kauan siinä lopulta kesti, mutta niin vaan supistuskipu katosi. Samalla olin tosi helpottunut, mutta hieman harmissani. Jäin miettimään, olisinko kuitenkin pärjännyt ilman.

Hyvin pian totesin, että on varmaan syytä alkaa ponnistaa. Sain ponnistaa rauhassa ja ihan omaan tahtiin. Ponnistusvaihetta kesti yksitoista minuuttia, mutta se oli helppo. Lopputuloksena oli 3942 grammaa ja 52 senttiä pienen pientä vauvaa. Ja vain yksi pieni tikki.
Vaikka synnytys meni hyvin, oli se minulle kokemuksena aika intensiivinen eikä mennyt ihan niin kuin olin ajatellut. Kun aamuyöllä heräsin huonoon oloon ja huomasin vesien menneen, en uskonut, että ihan vain muutamien tuntien päästä minulla olisi jo vauva sylissä. Sairaalassa emme ehtineet olla kuin ihan silmänräpäyksen. Henkisesti olin varautunut paljon pidempään odotteluun vielä tosipaikankin tullen. Ja vaikka tavallaan tiesin, ettei sairaalasta ainakaan enää kotiin lähdettäisi, oli suoraan synnyttämään meneminen tarkastuksen sijaan jotenkin yllättävää. Olen ollut sikäli todella onnekas, että jokaisella kerralla minulla on ollut ihan huippukätilö mukana auttamassa ja tukemassa. Eikä siinä kandissakaan mitään valittamista ollut, hän vain oli hyvin huomaamaton. Mutta sanonpahan vaan, että paljon vaikuttavat myös ne tyypit siellä salissa. Tämä on ehkä hyvä pitää mielessä itsekin.