*Postauksen kuvat on ottanut Mikko Pääkkönen

Me sanoimme tahdon Pyhän Laurin kirkossa 4.8.2018 kello 14.00 kahden ja puolen vuoden enemmän ja vähemmän intensiivisen suunnittelun jälkeen. Itse vihkimisestä en muista juuri mitään. Muistan, että saattajani käski kävellä hitaampaa ja seuraava kirkas hetki onkin se, kun Jarkko meistä ensimmäisenä sanoi tahdon. Minä naurahdin, ikään kuin riskinä olisi ollut, että toinen olisi laittanut hatun päähän ja kävellyt ulos kirkosta.

Matka kirkon ovilta alttarille tuntuu luvattoman pitkältä

Kun muu hääseurue lähti sulhasen ja vieraiden perässä kirkkoon, jäimme saattajani kanssa kahdestaan kirkon albavarastoon, joka hienommin kulkee muistaakseni morsiussalongin nimellä. Ei mennyt kauaa, kun suntio tuli hakemaan meitä. Hetki ennen kirkon ovien avautumista oli kyllä jännittävä. En edelleenkään koe jännittäneeni sitä naimisiinmenoa, vaan meille tärkeiden ihmisten katseita. Oli kuumottava ajatus kävellä käytävää samalla, kun sata silmäparia seurasi jokaista askelta. Suntio korjaili hääpukuani takaa ja asetteli pientä laahusta suoraan. Sitten hän näytti peukkua pienelle oven yläpuolella olevalle kameralle ja kanttori alkoi soittamaan. Nykyaika. Meillä kirkossa ei kuultu sitä perinteisimpää kirkkomusiikkia. Sisään kävelin Elviksen Can't help falling in love:n tahtiin. Kappale oli kanttorillemme ennestään tuttu. Se oli hieman hitaampi versio kuin mitä luulin ja siksi saattajani joutuikin hidastamaan tahtiani. Pyhän Laurin kirkon käytävä ei ole mahdottoman pitkä, mutta siinä astellessa alttari tuntui lähtevän karkuun.


Vihkimisen ajan kaasoni Heidi kannatteli Pullaa. Hän taisi nukkua ainakin suurimman osan seremoniasta. Siis Pulla, ei Heidi. Kimpun meinasin unohtaa antaa. Olisipa ollut mielenkiintoista yrittää pujottaa sormusta sormeen kukkapuska kädessä. Virren valitseminen oli minusta aluksi hankalaa. En osaa ulkoa kuin kaksi: Jumalan kämmenellä ja Suvivirsi. Kumpikaan ei oikein tuntunut sopivan tilaisuuteemme. Monissa virsissä ylipäätään on mielestäni jotain melankolista, vaikka sanoma itsessään olisi iloinen. Ehkä urut soittimena tekevät sen. Virsikirjan lisävihko oli minulle ennestään tuntematon. Sain siitä vinkin hääryhmästä. Sieltä löysin kaksi kaunista kappaletta, joita kuuntelimme muutamana iltana Youtubesta. Jarkko valitsi virren 967 Nousta sain aamuun. Kuulin kovana oman laulun, papin laulun ja appiukon laulun. Ja välissä myös Jarkon äänen.


Vihkiminen kirkossa

Vihkikaavamme oli se kahdesta lyhyempi. En olisi ikinä kestänyt hengissä morsiusmessua. Kirkkoharjoituksissa pappi pilke silmäkulmassa kielsi kaikenlaiset tahtomiseen liittyvät vedot ja kertoi, että hänellä oli valtuus toistaa kysymys vain kerran. Tämän ukaasin hän osoitti bestmaneille. Mutta hänpä ei tiennyt, että oikeastaan veto oli meillä - siis minulla ja kaasoilla. En saanut yhtään viinipulloa. Se ei ehkä olisi ollut reilua. Jumalan edessä ja tämän seurakunnan läsnäollessa kysyn sinulta, tahdotko ottaa hänet aviomieheksesi, olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti? Ja oikeastihan minä tahdoin. Ihan hurjan paljon. Lisäksi valitsimme myös sormuslupaukset. En muista olleeni yksissäkään häissä, jossa ne olisi luettu. Minä rakastan sinua. Haluan jakaa ilot ja surut kanssasi ja olla sinulle uskollinen, kunnes kuolema meidät erottaa. Lupauksessa oli jotain jännittävää. Halusin sen ehdottomasti osaksi vihkimistämme.

Pappi puhui kauniisti, mutta niin kai papeilla on tapana tehdä. Hän puhui juuri ne asiat mitä olin kertonutkin. Miten toinen on minun kallioni, tuki ja turva vaikeinakin aikoina. Että hän on hyvä isä ja kumppani. Me itseasiassa valitsemalla valitsimme Sadun papiksemme. Hän oli ollut seurakunnassamme töissä, mutten enää löytänyt häntä seurakuntamme nettisivujen henkilökuntaosiosta, jota leikkisästi nimitin pappikatalogiksi. Itseasiassa lähestyin Satua lopulta Instagramissa. Pyysin häntä samalla kastamaan Pullan ja vihkimään meidät. Oli hurjan jännittävää lähettää se viesti ja mietin pitkään, että onkohan se hölmöä. Oli tai ei, niin hän kuitenkin löytyy myös Pullan kastekuvista.

Ensimmäinen hetki avioparina

Sovimme ennen vihkimistä, että ennen kuin poistumme alttarilta, ottaa Satu meistä selfien. Ensimmäinen kuva avioparina. Nykyaikaa. Meistä tämä oli todella hauska idea ja ihanaa että se tuli papilta. Epäilen, ettei ihan jokainen pappi olisi tähän lähtenyt, saati että olisi itse ehdottanut. Mutta juuri siksi me halusimmekin Sadun. Moni vieraista kehuikin jälkikäteen, että selfie oli yllättävä ja hauska. Sadun ottaman kuvan voitte muuten käydä kurkkaamassa Instagramin puolella.

Pois alttarilta kävelimme Mestarien liiga -hymnin soidessa. Tämä oli puhtaasti minun toiveeni. Myin sen Jarkolle sanoilla Die Besten, Die Meister, The Champions ja vetosin vihkimisen jälkeiseen tunteeseen. Kanttori osasi kertoa, että hymni perustuu Händelin Zadok the Priestiin. Minä myönnän, ettei minulla ollut hajuakaan. Tätä versiota hän ei ollut soittanu koskaan, mutta lupasi soittaa, jos saisi nuotit. Halusin päästää kanttorin vähällä ja etsiä valmiiksi jo mahdollisimman urkusopivan version. Siihen sain apua lukioaikaiselta musiikinopettajaltani sekä musiikin ammattilaiselta ja ystävältä, jonka kanssa laulamme yhdessä. Kiitos Suvi ja Emma! Musiikki ei ole ilmaista, eivätkä olleet nämäkään nuotit. Ostohinta oli kuitenkin ihan muutamia euroja ja ehdottomasti vähintään sen arvoinen panostus.


Mitä tapahtui vihkimisen jälkeen?

Astelimme kirkosta ulos kaksi kertaa. Naureskelimme jo kirkkoharjoituksissa, että hääparin poistuminen kirkosta on oikeastaan hieman paradoksaalista. Pari astelee ulos, kun juhlavieraat seisovat penkkirivien välissä. Sitten pari kiiruhtaa takaisin sakastiin, meidän tapauksessamme ulkokautta, ja tulee ulos uudestaan sen jälkeen, kun vieraat ovat järjestäytyneet ulos odottamaan. Me saimme aploodit tullessamme ulos kirkosta. Se oli Jarkon mielestä hyvä idea, koska aploodit olivat ilmaiset. Mikään muu ei sitten oikeastaan ollutkaan. Hauskinta oli nähdä lasten reaktio. Pihvi juoksi meitä vastaan sisälle. Hänellä ei ollut hajuakaan mitä oli juuri tapahtunut. Papu viihdytti yleisöään ulkona. Ehkä aploodit olivatkin todellisuudessa hänelle?
Kirkolta siirryimme hääautolla kohti juhlapaikkaa. Vieraille olimme varanneet kaksi bussia. Pihvi, Papu ja Pulla kulkivat äitini ja lasten vaarin mukana. Pilviverho alkoi rakoilla ja aurinko pilkistää. Luvassa oli vielä kaikkea ihanaa.