Viimeiset kuukaudet olen ollut aika stressaantunut. Tai no, myönnetään - koko vuosi on ollut aika tapahtumapainotteinen. Vauvan odotusta, häiden järjestelyä, kolmilapsisen perheen arkeen opetelua, lääkäreillä juoksemista, juhlia, opintojen parissa pakertamista. Aivan jumalatonta suorittamista. Välillä mietin, että miten tässä on pysynyt järki ja jaksaminen mukana. Ja ovatko ne aina pysyneetkään? Olen ollut flunssassa syyskuun alusta saakka. Se painuu aina muutamiksi päiviksi pois ja sitten iskee taas. Kurkku on kipeä ja nenä vuotaa. Hiuksista puolet on hävinnyt suihkun lattiakaivon uumeniin (tai olisi, jos siinä ei olisi ritilää pysäyttämässä matkaa). Mietin jo hetken lääkäriin menemistä, mutta millä verukkeella? Tähän ei ehkä auta kuin hetkeksi pysähtyminen.


Kolmannen vuoden kätilöopiskelija


Tämä iski minulle taannoin: Opiskelen oikeasti jo kolmatta vuotta! Miten ja missä välissä tämä kaikki on tapahtunut? Tässä jäätävän hektisessä arjessa koko ajatus tuntuu aivan absurdilta ja taakse jäänyt opintopolku täyttyy sumulla. Viimeiset vahvat muistikuvat ovat oikeastaan kirran harjoittelusta, ja silti olen tässä välissä suorittanut vuoden verran opintopisteitä. Kaiken lisäksi opinnäytetyö on valmistunut. Se on annettu arviointikiertoon ja kypsyysnäyte on kirjoitettu. Työ koki aikamoisen muutoksen viime metreillä. Istuin useamman lokakuisen yön koneella synnytys- ja simulaatioaiheisten tutkimusten ja kirjojen ympäröimänä, ja lähetin paniikkiviestejä parilleni, joka hoiti oman osansa pääsäätöisesti päivisin. Minulla paras flow on puolenyön jälkeen. Ja sitä oikeastaan pääsee työskentelymoodiin vasta kahdeksan ja yhdeksän välillä, kun huusholli vihdoin hiljenee. Monena päivänä pistin hommat pakettiin aamuyön pikkutunneilla, kellon herättäessä luennoille kahden tai kolmen tunnin yöunien jälkeen. Siis miten sitä oikeasti jaksoi? Kaiken kaikkeaan tekisi mieli taputtaa itseäni olalle. Voin jo melkein todeta, että minä luovin läpi vuoden 2018, enkä pärjännyt ollenkaan pöllömmin. Kaikki on oikeastaan loppusilausta vaille valmista. Ensimmäinen kätilötyön opintoja pohjustava opintojakso, naisen hoitotyö, päättyy osaltani muutaman viikon päästä. Tällä hetkellä päivät (ja yöt!) kuluvat opintojakson tehtävien parissa ja tenttiin lukiessa. Samalla into ja odotus tulevia kätilön erikoistumisopintoja kohtaan on palannut. Matkan varrella sitä ehti monta kertaa miettiä, että onko tässä mitään järkeä.

Harjoittelupaikkojen suhteen on ollut hyvä ja huono mäihä. Syksyksi en saanut paikkaa, ja kevään kilpajuoksu olikin jo neljäs putkeen, jossa kompastuin jo lähdössä telineillä harjoittelupaikkajärjestelmän ylikuormittuessa. Kahdella ensimmäisellä kerralla sain paikan järjestymään myöhemmin, mutta kaksi harjoittelua minulla on jäänyt rästiin kolmannen painaessa päälle. Nyt syksyn metsästysreissu oli tuotteliaampi: Jobiilista irtosi lasten ja nuorten hoitotyön harjoittelupaikka ja sain itse hoidettua mielenterveys- ja päihdehoitotyön paikan. Kolmas eli tämä naistentautien harjoittelupaikka on vielä yksi iso kysymysmerkki. Alkuperäisen suunnitelmani mukaan sekin olisi pitänyt suorittaa vielä tämän vuoden puolella, mutta nyt se näyttää siirtyvän ensi syksyyn, koska kevään paikat tuntuvat olevan kiven alla. Se myös vaikuttaa valmistumissuunnitelmiini ikävästi. Tarkoitus oli valmistua viimeistään kesällä 2020, mutta nyt saan kiittää opintojaksojen suunnittelijoita, jos pysyn edes tavoitetahdissa mukana. Jonkin verran olen katsonut myös kaukokenttien paikkoja, mutta realiteetit pistävät vastaan. Vaikka 3- ja 5-vuotiaan kanssa viiden viikon etävanhemmuussuhde toimisi, niin yksivuotiasta en kuitenkaan raaski jättää. Elämäntilanne on tällä hetkellä sellainen, että täytyy mennä perhe ja erityisesti lapset edellä.

Lapset sijaiskärsijöinä


Ikävä kyllä lapset joutuivat sijaiskärsijöiksi varsinkin niiden viimeisten muutamien viikkojen aikana ennen opinnäytetyön palautusta. En ehtinyt juurikaan lukemaan iltasatuja tai lähteä vapaapäivinä muun perheen mukaan puistoon. Istuin kotona sohvalla, mutta nenä niin tiukasti kiinni tietokoneen näytössä, että ajatuksissani olin kyllä ihan jossain muualla. Toisaalta harmittaa, että syksy on ollut niin hirveän kiireistä, mutta toisaalta pyrin ajattelemaan, että opintojen eteneminen edesauttaa myös muuta perhettä. Nyt vihdoin on ollut antaa hieman enemmän aikaa. Olen päässyt hakemaan lapsia aikaisemmin heidän hoitopaikoistaan ja pitänyt kokonaisia vapaapäiviä mahdollisuuksien mukaan. Itsenäisyyspäivän aikoihin on pidempi hoitobreikki ja joululomaa heillä on käytännössä melkein kuukausi. Lomasuunnitelmiakin on, sillä talven aikana suuntaamme tällä konkkaronkalla etelän lämpöön. Se on muuten ensimmäinen kerta ikinä! Joulumieli alkaa hiljalleen vallata kotia ja esimerkiksi joulupukki on varattu aattoillaksi jakamaan lahjoja. Muita suunnitelmia joulun suhteen ei sitten olekaan tehty. Paitsi että juhlapyhät vietetään tiukasti kotisohvalla istuen, eikä stressata jouluruoista tai -siivouksista. Ovet meidän kotiin on kyllä pyhienkin aikaan avoinna, mutta minä en suostu siirtymään lähileikkipuistoja kauemmaksi.

Pieni hengähdystauko tekee hyvää varmaan kaikille. Jarkolla on riittänyt töitä, ja onhan tämä vuosi ollut aika merkittävä myös meidän lapsille. Heille on syntynyt uusi pikkusisarus, joka on vaikuttanut palettiin aika lailla. Mustasukkaisuutta on ollut onneksi aika vähän, mutta joissain tilanteissa huomion jakaminen ja oman vuoron odottaminen on ollut ymmärrettävästikin hankalaa. Ja välillä Pulla on vienyt huomiota paljon, varsinkin kun tätä koko refluksi-allergia-kasvuvyyhtiä lähdettiin purkamaan. Pullalle tehtiin taannoin maitoaltistuskokeet, jossa oireita saatin sekä tavallisella että digeroidulla korvikkeella jo pienillä määrillä. Tämä kuulostaa kamalalta, mutta positiivinen maitoaltistuskoe oli minulle helpotus. Välillä olen miettinyt, että jospa olenkin hullu näiden lasten oireiden kanssa. Se, että Papu ja Pulla ovat molemmat saanet silminnähtävää helpotusta refluksilääkkeistä ja imetysdieetistä sekä nyt tämä maitoaltistuskokeen tulos saattaisivat antaa osviittaa, että ehkä en olekaan päästäni vialla. Harmittaa vaan, etten Pihvin vauvavuoden aikana osannut vaatia tai etsiä tietoa samalla tavalla. Kuinkahan paljon hän olisi hyötynyt hyvästä hoidosta? Tällä kierroksella nämä allergiakortit katsotaan kyllä syvällä hartaudella.

Äidin omaa aikaa


Sitä ei juuri ole ollut.Tai on, paljonkin, mutten haluaisi laskea luennoilla istumista siksi. Kesällä ja ennen häitä jaksoin käydä vielä suht aktiivisesti jalkapallotreeneissä. Syksyllä oli pakko ilmoittaa joukkueelle, että on pistettävä oma rakas harrastus tauolle muutaman kuukauden ajaksi. Minulla ei yksinkertaisesti ollut aikaa, ja toisaalta silloin kun ehkä olisi ollut, sain niistää nenääni ja imeskellä Mynthoneita. Viime viikolla palasin vihdoin mukaan niihin kuvioihin ja otin osaa talvisarjan peliin. Voitimme 3-6, ja haluaisin sanoa, että näyttelin suurta roolia siinä spektaakkelissa. Todellisuudessa istuin katsomossa sen nenäliinapaketin ja kurkkupastillirasian kanssa, kellottaen peliä. Haluan uskoa, että minäkin ehdin vielä tämän vuoden puolella mukaan edes yksiin treeneihin. Nyt vaan täytyy saada itsensä kuntoon ensin.

Hetkellisen innostuksen vallassa ilmoittauduin myös ompelukurssille. Suunnittelin tekeväni kietaisumekon, jota varten hain kaavat, kangaat ja muut härpäkkeet. Ensimmäisen ompeluillan jälkeen olin kaksi viikkoa kipeänä ja sitten opiskelut alkoivat painaa päälle. Oli pakko todeta, ettei ompelukurssille oikein ollut rahkeita ja jätin sitten koko homman siihen. Kankaat ja kaavat odottavat inspiraatiota vaatehuoneen hyllyillä. Ehkä niistä saadaan mekko kasaan tämän pidemmän joululoman aikana. Opettajan tuki tietysti puuttuu, mutta jos oikein kaivelen mieleni ja internetin syövereitä, saattaa mekko onnistua ihan omillakin taidoilla.

Jos ei perheelle ole ollut aikaa, niin ei sitä ole kyllä liiennyt ystävyyssuhteidenkaan ylläpitämiseen. En muista milloin viimeksi olisin käynyt esimerkiksi kahvilla tai joku olisi ollut meillä kylässä. Alkusyksystä yritin muutaman kerran kyhätä kasaan jonkinlaista illanviettoa, mutta se sitten kuivui, kun energia ei riittänyt enää aktiiviseen kalentereiden synkronointiin. Sen sijaan palkinnoksi itselleni syksyn puurtamisesta ja kiitokseksi häiden järjestämisavusta sovin kaasojen kanssa rentoutumisreissun Kolille. Sinne (toivottavasti, auto-ongelmia) suuntaamme ensi viikonloppuna. Kylpylässä lillumista, hyvää ruokaa ja hulppeita maisemia. En malttaisi odottaa! Myös moni muu vanha ystävä on viime aikoina pyörinyt paljon mielessä. Facebookista voi lukea päällimmäiset kuulumiset, mutta olisi myös mahtavaa joskus tavata itselle tärkeitä ihmisiä. Jospa senkin ottaisi loppuvuoden agendaksi. Olla yhteydessä kaikkiin heihin, jotka merkitsee.